maanantai 28. maaliskuuta 2016

Elämme vääristynein arvoin – mutta toivoa on

Mitäpä sitä on ollut mielessä, no maailmantuskaahan sitä on ollut mielessä. Oikein sellainen syväruopaisu ja ankara pohdinta, että mitäs tässä kannattais tehdä.

En nyt kirjoita mitään erityistä syistä, miksi maailman tuhoutuminen on mielessä juuri nyt. Luultavasti jo nuo kaksi sanaa saavat keskimäärin ihmisellä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä sitten tekee mieli vaihtaa blogia, tai ostaa jotain, tai läpsäyttää kukkahattua.

Se onkin yksi ongelma: on vaikeaa olla rohkeasti viestinviejänä. Ajatellaan vaikkapa poliitikkoa. Kuinka epämiellyttäviä päätöksiä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi vaaditaankaan. Varsinkin, kun tuo epämääräinen uhka on kuin pukama pyllynreiässä, alituinen epämukavuus mutta muita isoja, konkreettisia ja helpommin tartuttavia ongelmia on pitkä jono.

Olen miettinyt, että kaikkea pitäisi ajatella toivon kautta. Joka kerta, kun luen jonkun tekevän jotain tai ajattelevan toisin, mussa herää toivo ja tulen iloiseksi. Siinä on mahdollisuuden paikka: tehdä toivon levittämisestä kilpailu, uusi arvomaailma. Samalla tapaa voisin itse levittää tuota toivoa. Ei vain jakamalla vaan itse tekemällä, lobbaamalla ja kansalaisvaikuttamalla. Olen vain ollut aina arka ottamaan kantaa siihen, miten muiden pitäisi elää. Siitä tulee kieltämättä helposti sellainen ärsyttävä paremmin tietämisen vaikutelma. Mutta sitten taas toisaalta olisi tärkeää kuulla muiden ajatuksia ja mielipiteitä, etteivät omat ajatukset kärjisty siihen, että kyllä haluan minäkin syödä pihviä kun naapurikin syö, tai kyllä haluan kulkea autolla kun naapurikin kulkee, tai kyllä haluan Kanarialle kun naapurikin kävi. Eivät lehahtele kaikki Kanarialle eivätkä kulje autolla. Itse asiassa, moni ystäväpiirini vannoutunut lihansyöjä on tunnustanut ryhtyneensä kasvissyöjäksi ja nauttii vain toisinaan hyvästä liha-ateriasta. Eikä moni matkustele vaan käy sen sijaan konserteissa ja teattereissa. Eivätkä kaikki kaipaa neliöitä, ja neliöihinsä aina vain uusia tavaroita. Että semmoista!

Miksi toivon kautta? Koska kielteisyys ei paljoa auta. Kyllähän lipsahtaa mieliala synkän puolelle, kun näkee jonkun aivan huvikseen matkustelevan tiheään tahtiin viikonloppumatkoja. Ei mitään toteutuvia unelmia vaan elämysreissuja pois loskapaskasta. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, shoppailua, taas jaksaa arkea. Ajattelen myrkyllisesti, että ketä siinä arjessa pitääkään jaksaa, kun ote elämään on niin itsekeskeinen. Onko peilikuva todella tuon järjettömän matkustamisen arvoinen. (Olen myös kateellinen, koska haluaisin matkustaa enemmän, mutta joka kerta käydessäni lentokoneella työmatkalla, mua oksettaa ja ajattelen maailmanloppua ja kaiken kuolemaa.)

On tullut katsottua tosi-tv:täkin. Kyllä kasvaa genitaali otsaan, kun kumisen näköiseksi laittautuneet ihmislöiset selittävät tosissaan, kuinka elämä on tässä ja nyt ja mä teen mitä mä haluun. Kuvittelen, kuinka näiden tolvanaparkojen aivot kumisevat tyhjyyttään ja seuraava ulkonäönmuokkausprojekti siintää mielessä. Vaikka yksinkertaistamistahan tämä on, rankkaa sellaista. En vain saa siitä paremmuuden tunnetta. Kammottaa ajatella, että jengi todella voisi ajatella niin, kuvitella ansaitsevansa rajattomasti kaikkea.

Vaikka näen todella toivoa antavia muutoksia ja myönteisiä signaaleja tulee sieltä ja täältä, arvotyhjiö on pöyristyttävä. Ihmisyys mitataan joillakin ulkoisilla asioilla: esineillä, tapahtumilla ja paikanvaihdoksilla. Kuvaa painottava media ei pysty tavoittamaan sisäisiä maailmoja, eikä subliimi, sanojen tavoittumattomiin jäävä ylevä kokemus aina taitu sanoiksi. Muutosta tavoittelevat aktivistit leimautuvat herkästi kiihkomielisiksi pelleiksi, mutta on helt okej puolustaa jokaikistä yksilönoikeuttaan. Oikeuteen pitäisi kuulua vastuu ajatella, päätellen ainakin siitä, kuinka idioottimaisia kommentteja sitä joutuukaan nykypäivänä pystypäin esitettyinä sietämään. Tyhmyys ei kai enää ole hävettävää.

Jos ottaa lähtökohdaksi vaikkapa sen, että lähtökohtaisesti ihmiskunnalla on kolmisenkymmentä vuotta jäljellä, voi ajatella joitakin asioita toisin. Kuten vaikkapa eläkesäästämisestä. Mihin tarvitsen eläkettä, jos en ole enää olemassa? Ajattelin, olisiko järkeä kohdentaa säännöllisesti pieni summa rahaa uusiutuviin energiamuotoihin. Selvitän asiaa. Olen ajatellut edistää ajatusleikkiä kaiken kulutuksen puolittamisesta ja miettiä, mitä kaikkea voisin todella tarvita puolet vähemmän, ja missä kaikessa vaikutuspiirini voisi olla puolet enemmän. Jokainen keksimäni idea lisää toivoa ja vähentää toivottomuutta. Asenneilmapiirimuutokset voivat valua politiikkaan ja sieltä kansainväliseen politiikkaan.

Uskon, että ihminen haluaa tehdä hyvää. Ehkä hyvän tekeminen voisi onnistua toivon kokemuksen kautta.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vaihteeksi vailla päätä ja häntää

Kaivelin tänään trulleille virpomiskamppeita eikä ollut ongelmaa löytää kaikenlaista värikästä kampetta noidille. Tulin hieman silmäilleeksi, mitä kaikkea mulla on vieläkin tallessa, 15-vuotiaan äitini neulomaa pitkää punaista villatakkia ja kirpputorilta parikymmentä vuotta sitten löydettyä islantilaisneuletta.

Selkeästi konmari-henkeen mun pitäisi vapautua kamasta ja raivata itselleni parempi tulevaisuus. Tai jotain. Valaistuneet voinevat kertoa kokemuksensa. Todettakoon jo moneen kertaan todettu: olen hamsteri.

Kävin eilen kangaskaupassa, koska oon aivan mykistynyt Yoshiko Tsukiorin mekkomalleista. Enimmäkseen silmäilin ja olin oikeastaan tyytyväinen, kun en löytänyt mitään. Tarkoituksena olikin vain käydä tuulettumassa (ja ostaa vanua, mutta unohdin). Jäin kuitenkin miettimään palalaareja. Oonko hyvis vai pahis, jos löydän jotain palalaareista? Ovatko ne vaatetehtaiden jämäkamaa, josta otetaan loput käyttöön? Ostin yhden 12 euron palan Yoshiko Tsukiori -himossani. Mekkojen kohdalla mun prosessori sumenee ja unohdan, montako mulla on. Voihan huokaus.

Vastapainona olen lakannut hommaamasta lastenvaatekankaita, elleivät lapset erikseen tarvitse tai toivo jotain tiettyä, niin kuin nyt vaikka sitä taannoin toivottua merinovillatuubihuivia, jonka viimein sain aikaiseksi. Sain tänään ommeltua pari paitaa loppuun. Olin ostanut kankaat kesälomareissulta Rovaniemen Ottobreltä.

Tämä eka on Noshia. Vaikuttaa laadukkaalta.


Tokaa en muista mutta tosi laadukkaan tuntuista digiprinttiä. Malli ei kauheasti ehtinyt poseerata, kun hänellä oli kiire pelaamaan jäkistä.


Ompelin valmiiksi myös yhden A-linjaisen t-paidan tyttärelle. Samasta kankaasta olen aiemmin tehnyt tunikan lähisukulaiselle. Pala on peräisin Pehemiän "possupussista". Säästöpusseja en aio enää ostaa, koska lapsekkaita kuoseja menee varmuudella enää yövaatteisiin. Paljon ompeleville ja ei niin krantuille tyypeille yllätyspussit ovat mun mielestä edelleen ihan hyvä materiaalinhankintatapa.

Aikuisten ylläreitä en halua.

Ja voih, tuossa kuvassa on auki toinen niistä mun kirjastosta lainaamistani Yoshiko Tsukiori -kirjoista, joita kuolailen.


Juttelinpa myös puhelimessa tänään pidemmästi, nuoruudenystävän kanssa. Hän suhtautui kriittisesti omaan somepresenssiinsä. Kerroin someväylät, joissa olen jollakin tapaa läsnä, myös perustelut, miksi ja miten.

Kerroin sitten, että mulla on ollut blogikin jo viisi vuotta. Että tuuttaan sinne kaikenlaista käsitöistä kukkiin ja silleen. Kaveri oli ihan että hohhoi, ketä kiinnostaa, nauroi koko ajatukselle.

Oon käyttänyt tässä jokusen minuutin siihen, että selostelen eri kankaita ja niiden käyttökohteita. Olo on jotenkin rentoutuneempi ja kokonaisempi kuin ilman. Ei tullut samanlainen olo, kun luin kaffea ryystäessä Timestä raiskauksista sodankäynnin muotona. Eikä sillä, että ompelu kumoaisi mainitun aiheen tärkeyden. Mutta kyllä tämä on minulle sitä laadukkainta somepresenssiä. Ilman mitään pointtia harhailen vailla päätä häntää. Yhtään en häpeä älyä. Että repikääpä siitä.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Lasilöytöjä

Blogini viisivuotissynttärit menivät ohi vähän huomaamatta. Kaikenlainen puuhastelu jäi vähän telakalle, kun mielialaa voisi kuvailla v-alkuisella verbillä. Voi olla että omalla jaksamattomuudella ja yksitoikkoisuudella on tekemistä asian kanssa, mitään isompia ei ole sinänsä sattunut. Koska mielipaha ja alakulo eivät oikein istu sosiaaliseen mediaan, jätetään ne sikseen ja revitään irti siitä, mistä saadaan. Pohdin hieman myöhemmin, miten viisivuotiasta juhlisi.

Kävin viikonloppuna kirpputorilla lunastamassa joululahjani eli vapaan lahjakortin lasiostokseen kirpputorilta. Sain lahjan puolisoltani, joka tietää mun pitävän vanhasta lasitavarasta muttei osaa itse valkata sellaista mulle. Näin käytin lahjakortin.

Tätä Nanny Stillin Tiimalasia olin ihaillut jo jonkin aikaa, nyt hankaluutena on tosin sopiva sijainti, kun ikkunarempan yhteydessä revittiin ikkunalaudat huitsin kuikkaan.


Edullisempi hankinta oli tämä Oiva Toikan Fauna-lasi, jota itse suunnittelin käyttäväni yksittäisten kukkasten maljakkona. Aionkin kokeilla ensimmäiseksi tulppaaneja – tekisi mieli siirtyä narsissiaikaan, mutta minä ja narsissit olemme tehneet sopimuksen, etten hanki narsisseja sisälle, koska ne eivät pidä siitä. Ulkona ne kukkivat viikkotolkulla ihanasti. Kunhan joku auttaa mut kauppaan, aion kyllä piristää itseäni kukilla.


Täällä ei nyt tän kummempaa, mutta halusin huikata pienet kuulumiset. V-käyrä vähän kohollaan mutta mitä siitä, huomaan kyllä että tänään paistaa ihanasti aurinkokin ja kyllä sitä voi ihailla täältä sisätiloistakin, vaikkei askel vielä kovin pitkälle kanna.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Tuubihuivien taikaa

En tiedä kovin paljon parempia konsteja samalla hävittää ylimääräisiä kangassoiroja ja toisaalta saada aikaiseksi jotain hyödyllistä ja tarpeellista kuin tuubihuivien ompelu. Perheen miespuoliset saivat varastoihinsa tuubihuiveja jo syksyllä, mutta tytär halusi myös tuubihuiveja. En saanut aikaiseksi tilailla merinovillaa, joka lienee the tuubihuivikangas, kun ei kutise mutta lämmittää. No, tämän villan tilasin lopulta Majapuulta ja on tämäkin saaga selätetty.

Toivon, että kankaan puolesta menee vielä seuraavinakin vuosina, kun ei ole kovin lapsellinen kuosi eikä tuo sydänkään ole niin selkeä.


Tässä vielä Neenuskan rusetticollegesta somistehuivi eli jämäpalan käyttöä. Kyllä tätäkin voi asetella sitten hieman lämpimämmällä kaulalle, jos palelee, mutta jousto on eri luokkaa kuin merinovillassa ja tätä riitti vain yksinkertaiseen siinä missä merinovillainen on kaksinkertainen.


Tässäpä kuumat kuulumiset sairastuvalta tällä kertaa. Kävely on so last season. Eilen oli treenaamisessa kova jalkapäivä eli 8 min tuntumaa kuntopyörällä, se riittikin muutaman päivän liikkumistarpeiksi. Pötköllään tässä nyt siis vähän lepuutellaan, hilirimpsis heijaa!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kietaisumekko ja kiristyksestä

Olen ommellut sen verran kauan, että joka hullutukseen en enää lähde mukaan. Aina joskus jokin herättää uteliaisuutta, ja näin kävi Ideoi-blogin kietaisumekolle. Kannattaa tsekata ohje, koska mekon teosta selviää ilman kaavaa mittanauhan avulla ja kangastakin menee vain 1,1 metriä, joten pihimpikin raskii testata. Ei nyt ihan zero waste -meiningillä, mutta hyvin käytetty 1,1 metriä kuitenkin.

Tää eka jäi nyt vähän epätarkaksi, mutta oli ainoa neuletakkikuva. Tässä nyt etäisesti osviittaa siitä, kuinka käytän vaatetta töissä (tai siis nyt en oo töissä, mutta olihan mulla viikon kohokohta eli fysioterapiareissu...) ihan vain osoituksena siitä, ettei malli ole rajoittunut kesäkäyttöön.


Tässä nyt hieman parempi mallia ilmentävä kuva, joskaan kankaan elävyys ei tule esiin. Laiskuudesta kärsii koko blogi mutta whaeva. Huomauttaisin taas tyylikkäästä pyyheturbaanista.

Niin joo, kangas. Se on aivan ihanan ja laadukkaan tuntuista trikoota Majapuulta. Oliivinvihreä, jossa on vaaleanvihreitä pilkkuja. Tykkään.


Mutta halusinpa vaihteeksi jorista jotain muutakin, joten tässä sitä tulee. Nimittäin kodin täydellisyyden tavoittelusta. Olen joutanut lueskelemaan blogeja ja muita nettilähteitä tässä pötkötellessäni. Useammassa on tullut toteamus siitä, kuinka on yrittänyt vaikka kuinka pitää kodin kunnossa, mutta itse koti on ollut rikki.

Olisi varmaan liioiteltua väittää, että kiillotetussa, ulkokultaiseen keskittyvässä kodissa olisi ne tärkeimmät perusasiat pielessä, mutta huomaan kyllä, kuinka tätä sairaslomailua vain pahentaa kaikin tavoin se, etten pysty enkä jaksa pitää paikkoja kunnossa. Sinänsä typerää – miksi se olisi niin olennaista ja tärkeää? Mutta olisi paljon ihanampaa, jos täällä olisi siistiä ja maljakossa kukkia.

Yritin kyllä eilen emansipoitua: kävelin lähikauppaan. Lopputuloksena on nyt vastaavanlaisten reissujen kielto ja kallistuminen siihen, että saikku taitaa jatkua. On vähän mieli mustana. Mustana sillä tavalla, ettei jaksa oikein tehdä mukavaakaan. Mutta pitää ottaa päivä kerrallaan niin kuin AA-kerholainen, äiti sanoi.

Tekeepä ihan mielettömän hyvää aina kun joku ihana ihminen jotenkin on yhteydessä tai jeesii. Sillä apuahan ei sovi kysyä, ei missään nimessä, ei tartte auttaa. Mutta silti aina välillä joku auttaa, piristämällä tai jotenkin konkreettisesti. Siitä tulee ihan sairaan hyvä mieli.

No, olipa tämmöinen dear diary -tyyppinen entry, ja voisihan sitä tiivistää, että mitä väliä, repsottavatko paikat jos perusasiat ovat kunnossa. Kyllä sanon silti, että olisi helvetin paljon kivempaa jos ulkoisiin puitteisiin liittyvät asiat vaan jotenkin hoituisivat, vaikka ongelma on vain jalassa. Mutta en lähde ahnehtimaan. Lupaan, etten lähde Siwaan (ei ole tässä tapauksessa prkl yllättävän lähellä), mutta en lupaa olla hyvällä tuulella. No, huomenna on uusi päivä jne.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...