sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Elämä on täyttä

Olipa kyllä kokemus käydä kotona ja nähdä, että on täysin mahdollista, että mulla menee krookuksien kukinta ohi. Hieman huvittavaa olla asiasta järkyttynyt, mutta huolestuneena kyllä silmäilin lumen läpi puskeneita hiippoja.

Tänään kävin parin tunnin päiväkävelyllä, taas maata vaihtaneena, ja katselin kukkia. Nyt alkaa vihertääkin, mun huoneen ikkunaa kohti kurkottelee hiirenkorvilla oleva oksa. Huomenna kävelen töihin magnolian kautta. Sen kauneudesta aion nauttia nyt joka päivä.

Sitähän mun piti sanoa, että kun kotona käväisin, hoksasin, että elämä on hurjan täyttä. Laukkasin kieli vyön alla kaikki ne päivät, mitä olin maisemissa, hoitaen milloin työasiaa, milloin taloyhtiöasiaa, milloin lasten asioita (hauska yrittää luoda illuusiota kiireettömästä yhdessäolosta),...Ehdin sentään pitää veljenpoikaa sylissä ja olla omien lasten kanssa. Mutta kaikki puuhastelut, ei toivoakaan...

Osa täyden elämän tunteesta selittyy elämäntilanteella: pienillä lapsilla, työllä. Mutta mulla on kyllä tapana myös luoda imperiumia, jonka toimivuus on musta riippuvainen. Mun kasvit, mun akvaario, mun kissa, mun käsitytöt, mun kasvimaa, mun remontit, mun tuunailut, mun siivoiluideat. Täällä mulla on vain matkalaukullinen tavaraa eikä ketään. Onhan se ajatuksia herättävä kontrasti, tila pohdinnoille.

Sen verran aion antaa itselleni löysiä, että ensi lauantaina käyn torilla katsomassa puuvillakankaita. Tää on päätös.

Pikku kukkakavalkadi vielä sunnuntaikävelyltäni. Tunnen kasvoillani uusia pisamia.




tiistai 25. maaliskuuta 2014

Yksinäisyyden hyviä puolia


Kun on joka paikassa ihmisläjinä, sulloutuneena julkisiin ja vaeltavien laumojen riepoteltavana, hioo yksinäisyys aistit teräviksi. Iltalenkeillä kiinnitän huomiota rakennusten muotoihin, joen ääniin ja valaistuksiin, aamulenkeillä juoksen puistoon ja kuuntelen lintuja, katselen kukkia, hengitän syvään ja huokailen. Joskus jokin raivostuttaa ja teen pitkiä hyppyjä kadulla.

Tämä kaupunki on ollut mulle hyvä. Törmään ystävällisyyteen joka päivä. Joku puhuttelee junassa, kutsuu syömään, nauraa mun kanssa tai laittaa työpöydälle artikkelin aiheesta, josta mun pitäisi tietää lisää. En tiedä, kuinka sellaisesta kiittää vai ovatko eleet vastauksia sille, miten itse on. Tuntuu hirveän hyvältä vastaanottaa lämpöä, vaikka jotain mukavaa kohdatessa toisinaan miettiikin, ansaitseeko sitä. 

Yksinäisyyden pelko on jännä juttu. Kun yksinäisyyden voi valita, sitä kaipaa, mutta kun ei ole vaihtoehtoja, iskee hätä, vaikka tietää, että siellä jossain on kokonainen elämä. Ehkä yksinäisyyskin on hieman helpottanut, kun täällä tuntuu enemmän kodilta. Perheen 18-vuotias tyttö on syötävän söpö ja taiteilijaäitinsä jätti mulle reissuun lähtiessään kaljan pöydälle. Eihän tämä mun oma koti ole, mutta on ihan terveellistä ajatella, että koti pitää osata itse luoda uudelleen ja muuntautuvaksi. Tämä aika, jolloin oman olemassaolonsa merkityksen suhtauttaa lapsiinsa, on ohimenevä. 

Näen uutisissa niin paljon turvattomuutta, että haluan nauttia elämän pienistä yksityiskohdista. Siitäkin, kun työtä tehdessä tuntuu kuin työntäisi päänsä toistuvasti vessanpönttöön. Tai siitä, että työn hintana on ikävä ja syyllisyys lapsista. Siitä, jos mielessä on liikaa eikä saa unta tai kun tiedostaa kömpelyytensä. Yhtäkkiä vierestä saattaakin juosta kettu tai joku hymyilee, magnolian kukat alkavat avautua, tulee ehkä oppineeksi jotain uutta.

No nyt olen kuitenkin lähdössä kotona käymään.

Tässä vielä pari kuvaa lenkiltä tai työmatkan varrelta.

Maisemaa englantilaisessa puutarhassa. Ei siis silleen niinku Englannissa.




Sipulikukkia englantilaisessa puutarhassa.




En ole koskaan aiemmin nähnyt kukkivaa magnoliaa. Tämä on ihan melkein kukassa.


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kuumottavat trendit

Täällä Keski-Euroopan sykkeessä tulee kuljeskellessa seurattua, mikä on in ja mistä kirjoitetaan. Koska blogini on yltiötrendikäs, kerrotaan nyt armosta tulevat trendit, sillä ehkä jo viiden vuoden kuluttua ne ovat Suomessakin:

1) Pyöräilystä tulee megatrendikästä.

2) Kasvissyönnistä tulee arkipäivää.

Sanokaa minun sanoneen!

Tämän tulin kertomaan siksi, että töiden tekemisen sijaan mun tekee mieli kuunnella kasaribiisejä ja no, olla tekemättä töitä. Mun pitää avautua kuin nainen 42. raskausviikolla monenlaiselle teoreettiselle pohdinnalle ja se saa mun pienen sieluni kaiken muun aistikuormituksen ohella hätätilaan.

En saa viritettyä kohdasta 2) edes aasinsiltaa vaikkapa johonkin kokeilemaani reseptiin, sillä tapojani uhmaten mua on tänne tulosta saakka lähinnä oksettanut koko ajan (muutos ja kenties tämä urbaani elämänrytmi). Ihme kyllä ei siis tee mieli ruokaa. Mutta sen verran voin sanoa, että ns. työpaikkaruokalani, joka siis on sinänsä persoonaton liukuhihnasto, on pelkästään kasvisruokavaliopohjainen, vegaaneille on omat vaihtoehtonsa. Juuri kukaan ei pidä sitä mitenkään erityisenä, ruokaa haukutaan samaan tapaan kuin mitä tahansa ruokalamättöä. Lihattomuus on menettänyt keskusteluarvonsa.

Koska ruoka on täällä muutenkin halvempaa, olen yrittänyt syödä iltaisin ruokaa sen mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, kuten kirsikkatomaatteja siltään, rypäleitä siltään, porkkanaa siltään (ja no, juustoa siltään...).

Olen ehkä informoinut lähipiiriäni jotenkin huonosti, sillä olen saanut useita hämmentyneiksi muuttuneita yhteydenottoja, kun olenkin täällä. Ja vaikka olen kuinka yrittänyt ilmaista itseäni täällä blogissa kirkkaalla ajatuksenjuoksulla, väitti eräskin anonyymi bloggaaja mua mystiseksi anomuumiksi! Panettelua.

En toki oleta, että elämäni yksityiskohdat olisivat välttämättä erityisen kiintoisia, mutta ehkäpä tällainen on nykyminä: puoliläpäisevä kalvo. Jokin teoria ihmisten jatkuvasta toisistaan etääntymisestä yritti luikerrella aivoihini tänään, muttei vielä päässyt asettumaan. Tarkoitan oikeastaan sanoa, että samalla kun mietin paljon läsnäoloani sosiaalisessa mediassa ja lähinnä suunnittelen, mistä kaikesta haluaisin avautua vaikka Facebookissa, mutten sitten kuitenkaan avaudu, pyrin ojentamaan kättäni eri suuntiin. Etsin läsnäolon hetkiä ja jaettuja oivalluksia.

Niille uteliaana pysyminen on yksi elämäni tavoitteista.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Toinen elämä

Terveiset rinnakkaistodellisuudesta. Täällä ei puuhailla yhtään mitään, mutta tämähän ei olekaan ehtoisan emännän elämää vaan huhuilu toisesta maailmasta.

On aika jännittävä kokemus jättää kaikki. Tässä tapauksessa en tokikaan halua luopua kaikesta, mitä kotimaassa on. Tämä onkin jättämisharjoitus: jätä elämäsi hetkeksi, luo itsellesi uusi, tule sitten takaisin.

Kun painaa kotioven kiinni, törmää vääjäämättä sellaisiin asioihin itsessään, jotka eivät ole ennalta tuttuja. Kun olen ollut poissa perheen eli melun luota, olen avautunut musiikille. Vaikka on sitä tapahtunut ennenkin, joskus mukavina kotityöpäivinä olen valinnut cd:n ja kuunnellut sitä nautiskellen, antanut musiikin virtailla kodin eri kerroksissa. Asun perheessä, jossa on äiti ja täysi-ikäinen tytär. Tytär kuuntelee aina vessassa klassista radiota. Olen alkanut tehdä samaa. Eilen aamulla kuuntelin kylvyssä klassista musiikkia. Musiikki virtasi, sielu hengitti. Hämmästyttävä kokemus tällaiselle, joka on sulkenut itseltään instrumentaalisen musiikin pitkäksi aikaa.

Ehkä sopiva sana uusille kokemuksille onkin avautuminen. On avauduttava myös ihmisille. Joinakin päivinä olo on hyvin yksinäinen ja kömpelö, toisina hengittävä ja vapaa. Oppiminen ja vieraus väsyttävät. Yhtenä päivinä kauhistuin, kun työpaikan kahvinkeitin teki mitä sattui. Juoksin työhuoneeseen ja sanoin kollegalle, etten osaa yhtään mitään. Sama oli tapahtunut muillekin, mutta olin ainoa, jolta puuttui varmuus siitä, miten asiat tapahtuvat. Miten sälekaihtimet toimivat. Milloin annetaan juomarahaa. Kuinka monta kertaa avainta käännetään, ja huh, miten työasioita täällä jäsennellään.

On myös jännittävää etääntyä perheenjäsenen roolista. Näin pitkä eriytyminen on jonkinlainen, ei ehkä vakavasti otettava, mutta jo huomattava irtautuminen ydinperheen normaaliudesta. Normaaliudesta poikkeamista olen alkanut todella ymmärtää vasta viime vuosina. Sitä, miten normaalius määritellään ja kuka sen tekee. Mitä on normaalin olemassaolon keskiarvo ja kuinka elämänsä voi (tai ei voi) järjestää kulkemaan keskiarvon sivupolulla, vieressä jolkottaen.

Poissaolo on myös nöyrryttävää. Nyt voin kirjoittaa hengittämisestä ja vapaudesta, illalla voin kokea syyllisyyttä tai kaipuuta, yksinäisyyden hätää, osaamattomuutta ja itseni epäilyä.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Maisemanvaihto


Vähän jännä lueskella arjen asioista, kun työkuvioiden takia tuli lähtö ihan muualle kuin lähikauppaan. On hieman orpo olo nyt, kun perhe ei ole mukana. Tarkoitus oli kyllä, että koko porukka tulisi, mutta homma meni niiltä osin pieleen.

Tapani mukaan dramatisoin yksinoloani ja huokailen itsekseni, mutta yleensä jossain vaiheessa reipastun. Pitää vähän miettiä, mitä tänne kirjoittelisi. 

Pari kuvaa aamulenkin varrelta. Oon asunut täällä ennenkin ja paikka on varmaan helposti arvattavissa.


Näköjään aamulenkkiläinen ei tajunnut siirtää näppejään kuvasta. 


Muurialueet on olleet musta aina tosi jännittäviä.



Mun eteinenkin näyttää tällä hetkellä vähän eriltä.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...