torstai 27. helmikuuta 2014

Lumen alta

Ennen kuin sain kaikilla muilla perheessä jo olleen mahataudin, ehdin katsastaa lämmön aikaansaamat tuhot. Ja eiväthän ne mitään tuhoja ole, jos kevät lähtee näin ärhäkkäästi käyntiin, mutta olen odottanut sipulikukkien nousua kiihkeästi ja totisesti toivon, etteivät ne pakkasen takia turmellu.

Takapihalla kurkisteli tällaisia hattuja.


Etupihalla tällaisia.

Perennoissakin on elämän merkkejä. 


Ja viime kesänä kylvetyt kaksivuotiset näyttävät hyviltä. Tai no ainakin eläviltä.


Sitä en tiedä, ovatko jouluruusun nuput uusia vai syksyisiä.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Tekisi mieli sisustaa, mutta...

Yritän välillä olla kotona päiväsaikaan, jotta voin ihastella sisälle tulvivaa valoa. Valo herättää sisustusinnon, mutta mutta... En halua kamaa yhtään enempää. En halua kiertää kirppiksilläkään etsimässä koko ajan jotain uusia vanhoja löytöjä. 

Mistähän uudistushalu oikein johtuu? Olen pienestä saakka tällännyt huonekaluja eri järjestykseen ja kiinnitellyt julisteita ja tauluja seiniin. Silti parhaimmat ratkaisut ovat niitä parhaita: niitä ei halua vaihtaa. Mulla on joitakin suosikkeja: useimmat huonekaluni, kuten ystävän tekemät kirjahyllyt tai ylioppilaslahjarahoilla ostettu iso hölmö, mutta niin mukava nojatuoli. Mieluisten ratkaisujen kanssa elää sydän täynnä rakkautta. Hölmöä tykätä tavarasta, mutta ihanaa, kun se tekee kotia.

Sitten on niitä huonoja ratkaisuja: kalliilla rahalla (muka ikuiseksi) ostettu kotimainen villamatto, jonka reunat käpristelevät ja johon kissa terottaa kynsiään. Pari koristetyynyä, jotka ei olleetkaan meikäläisen juttu.

Pysyvät mieltymykset eivät alistu muodin muotteihin. Niitä ovat vaikkapa seuraavat:

* sininen rauhoittaa (vaikka muut pilkkaavatkin mun mieltymystä siniseen)
* puun värit toimivat aina
* harmaa on paras yleisväri
* parkettilattian lämpö <3
 
Ehkä pitäisi olla kesä- ja talviverhot tai muita pieniä keinoja, millä huijata kyllästynyttä silmää. Mun koti ei tosin kaipaa vaihtelua verhoihin tai mihinkään muuhunkaan, koska olen keräilijä, vanhan tavaran rakastaja. Uuteen (tai uuteen vanhaan) tavaraan rakastumista tässä yritän vältellä.  

Jengi on monttu auki pihalta kurkistavista sipulikukkien piipoista ja miettii, että nytkö se maailmanloppu tulee. Vähän siitä häkellyksestä pääsee ostelukin unohtumaan. Ehkäpä tämä kevät voisikin olla sisätilan uudistusten sijaan ulkotilojen uudistusten ihmettelyä. Kävinkin tutkimassa takapihan puiden ja pensaiden silmuja ja ikivihreiden kasvien tilannetta, kun ne paljastuvat lumen alta. 

Ei oo kuvituskuvaa, kun ei oo niitä sisustettuja nurkkiakaan.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Elämän suunnittelusta feat. helmikuun ruokahaaste

Tällä viikolla olen pohdiskellut Elämän Haltuunottoa ja Sen Suunnitelmallisuutta. Kävin nimittäin kehonkoostumusmittauksessa ja sen seurauksena pohdin, saisinko itsestäni fitness-gurun. (Hieman olen myöhässä aiheeni kanssa, koska tammikuun eka puolisko on jo ohi, mutta ei se mitään.)

Pohdinnan lopputulos oli kielteinen, mutta yritin yhtä kaikki leikkiä ajatuksella. Olen esimerkiksi kysellyt sieltä sun täältä, miten voisin säätää fitnessiä elämääni. Vastaukset leviävät joka suuntaan ja lopputulos hämmentää. Kehonkoostumusmittauksessa sanottiin, että läskiä voi polttaa aerobisella treenillä. On ollut kaikenlaista kuntosalitreenin tuputusta ja HIIT-tekniikkaa. Jälkimmäistä saattaisin oikeasti kokeilla, ja aerobisellekin myönnyn sen verran, että päätin yrittää yhtä kävelylenkkiä viikonloppuun.

Käytännössä en kuitenkaan saa kasvatettua liikuntamäärääni tai juotuja vihersmoothieita per viikko. Ja miksi? Koska tunnen itseni, tunnen jaksamiseni rajat, aikataulujeni rajat, kukkaroni rajat, lasten, kotitöiden, töiden ja levon vaatiman ajan. Jos ottaisin uusia kunnianhimoisia tavoitteita, pettyisin tovin päästä.

On löydettävä kompromissi, mistä tykkää ja mikä tuntuu omalta eikä yrittää päälleliimata itselleen jonkun toisen elämäntapaa. Ei sen vuoksi, etteikö tuo elämäntapa voisi olla äärimmäisen hyväksi, vaan siksi, että ihan kaikessa tulee olla itselleen uskollinen. Hyvän kunnon tavoittelu on vaikea juttu kaiken muun ohessa ja siksi siinä tulee ottaa huomioon kaikki sudenkuopat, repsahdukset, itseinhot, flunssakierteeseen tyssäävä tahti sun muut.

Elämän voi ottaa haltuun vain siinä kehyksessä, mikä on jo ennestään tuttu. Sitä voi suunnitella vain oman itsetuntemuksensa rajoissa. Haaveilin hetken lisääväni vaikka yhden uinti- tai juoksukerran (no, ehkä sitten, kun on paremmat juoksukelit) viikkoon, mutta ihastuin sitten näihin ajatuksiini. On ihanaa, että haluaa joskus lukeakin kirjaa tai katsoa tv-sarjaa. On ihanaa, kun elämästään ei rakenna pelkkien suoritusten putkea.

Jotta en kuulostaisi liian löpsöltä, täytyy lisätä, että tietenkin itsensä haastaminen on tärkeää, eikä pelkkänä sohvaperunana pötköttely ole kellekään jees. (Tarkennuksena myös, että liikun jo nyt "riittävästi", mutta ainahan voisi liikkua lisääkin.) Mutta musta ei tule sitä eturivin korallinvärisessä topissa heiluvaa solariuminhehkeää misua, jolla on ne trendikkäät jumppahousutkin vieläpä, ja se on ihan jees.

**

Tämän kuun ruokahaaste jäi vähän onnettomaksi, koska talous on ollut jälleen hippasen kuivahtanut ja siinä on mennyt inspiraatiokin sitten. Jos jollakulla on ideoita siihen, miten hyvä ruoka ei maksaisi, kuulen mielelläni. Appelsiineja on syöty, samoin marjoja pakastimesta. Muuten sitten yksinkertaisempaa linjaa, kasvislinssikeittoja ja sellaisia.

Tämän kuun teema on yksinkertainen mutta toimiva:

Käytä sitä kotimaista kalaa

Eli käytä sitä kotimaista kalaa. Ostin ahvenia kaupasta ja ne olivat kyllä kalliita. Lisäksi oli tuoreita vihanneksia salaatinomaisesti, vaikka salaattiakin on harvoin. Yritin miellyttää esikoista, joka sitten sanoi, ettei ruoka ollut sellaista kuin hän toivoi. Huusin helvetin helvetti ja sanoin, etten enää yritä toteuttaa kenenkään ruokatoiveita. Sellainen kypsänpuoleinen ilta-ateria oli.

Reseptihän on sellainen, että pyydät tai ostat ne kalat ja sitten käsittelet. Nämä olivat jo fileinä, joten paistoin ja söin.

Joskus olen haaveillut, että olisin lyönyt hynttyyt yhteen sellaisen eräjorman kanssa, joka tykkäisi kalastaa. Toistaiseksi paras eräjorma on kuitenkin tyttäreni, joka voitti viime kesänä onkimiskilpailun. Minuahan onkimishommat inhottavat, kun en haluaisi mitään elukkaa hengiltä, mutta näköjään mulle silti maistuvat ahvenet.

Ajattelin, josko tulisi ostettua tuoretta kalaa enemmänkin, ja ei siis sitä lohta vaan silakkaa, haukea, ahvenia,... Voisi miettiä vaikka jotain uutta silakkareseptiä, koska hallitsen vain silakkapihvit. Mutta onko tämä taas sellainen tuhoon tuomittu Suunnitelma...? Liiallinen yritys ottaa haltuun?


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Ei se mitään

Harmittaa, kun en ole jaksanut vielä huoltaa kukkia kevätkuntoon. Siksi sanon tässä itselleni, että ei se mitään vaikken olekaan jaksanut. Odottelen juttuja, päätöksiä, ja monesti odotteleminen on näennäisen tyhjäkäynnin aikaa.

En jaksa nitistä synkistä aatoksistani, joten ihan pari tuokiokuvaa arjesta.

Isommalla oli oksennustauti, joten piti vähän mööbleerata. Toisten tartuntoja odotellessa saatiin uhanalaiset kamppeet illalla takaisin paikoilleen. On tullut tehtyä kivoja käsitöitä.


Kevättä kohti saatiin myös pölyjä pyyhittyä...



Laatikot odottelevat vielä.


Akvaario ei ole täydellinen mutta ihan jees kumminkin. Yksi näitä mun minimaailmojani.




sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kaiken kuolemasta

Kävimme tänään ajelemassa erään sairastuneen sukulaisen luona. Hän sanoi, että ei hän mitenkään kesken kaiken kuole, jos kuolee. Juttelimme muun muassa siitä, kuinka hän hautasi porukalla viikossa 1400 ruumista, osa päättömiä, osa jalattomia, osa pienissä paloissa.

Mietin hieman kuolemaa. Mietin, saanko nähdä vanhuuden. Rintaa puristaa, kun mietin, saanko nähdä lastenlapsia. Mulla on ollut pitkään kesken World War Z -romaani, jossa käydään tuskallisesti läpi pandemian aiheuttamaa kaaosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Huomenna on taas työpäivä ja sittenpä mielessä on lisää ruumiita, lisää kurjuutta, lisää yksilön voimattomuutta suurempia voimia vastaan.

Tämän synkeän aloitukseni jälkeen on sanottava, että on pirullista, kun mieli on näin helvetin mustana koko ajan. Tämä aika on omanlaisensa belle époque, tyyni ennen myrskyä, vakavaraisen irstailun huipentuma, sokea piste.

Ja se, että synkistelen asiaa, ei auta mitään. Olen tosi huono maailmanlopun profeetta.

Maailman parantamisesta pitäisi lanseerata uusi huipputrendikäs suuntaus sen sijaan, että se laitetaan narisevien ilonpilaajien lokeroon. Minäkään en edes viitsi linkittää artikkeleita, joita olen inspiraatioksi lueskellut, koska itseänikin ottaa aivoon, että menin lukemaan. Kuinkahan huipputrendejä luotaisiin?

Markkinatalous, tuo päätön moolokin kita ja maailmaa hallitseva oligarkki voisi kehitellä enemmän keksintöjä, jotka nielisivät haitallisia keksintöjä. Onhan ajatus vähän hassu: lähikunnan eräjorman patikkamatkailu voittaisi thaikkulandiat, Amerikan autobaanoilla pyöräiltäisiin ja kaikki maailman tehtaat tuottaisivat maalämpöpumppuja. Hah hah haa.

Olen blogissani aika usein naurettava. Sellaisia ihmiset ovat, kun mietiskelevät pienessä mielessään itsekseen. Pitäähän mullakin olla joku paikka, jossa saa vapaasti altistua naurunalaiseksi.

Minäpä olen hetken oman elämäni huipputrendikäs tyylikonsultti ja herttainen oligarkki ja teen lähiaikoina kirjoituksen Onnistuneen Talvipyöräilyn Öökkösistä. Miksikö, no en tiedä, mutta kai se on järkevämpää kuin kuolema-ajatuksistani kirjoittaminen.

Kymmenen minuuttia kirjoitusrupeamaani myöhemmin: Maailmankaikkeudella on oma tapansa muistuttaa yksilön rajallisuudesta. Tämä haja-ajatelma saa jäädäkin raakileeksi, sillä esikoinen oksensi juuri sänkyynsä, juuri, kun olin vaihtanut lakanat ja pessyt peiton. Nyt kymmenen minuuttia myöhemmin on pedattu toinen peti, kone pyörii pyykkiä, saan jättää ompeluajatukseni tältä iltaa. Toki toivon, ettei maailmantuska aina lievity arjen hankaluuksilla, mutta tällä kertaa näin.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Eettisemmät synttärit?

Kummityttöni täytti kuun alussa vuosia ja perheen sisäisen tautiepidemian jälkeen olisi mukava päästä käymään katsomassa tyttöä ja tämän isosiskoa.

Olen ottanut tavakseni kysyä joulun ja synttärin alla, mille on tarvetta. Joskus aiemmin olen saanut toiveen olla tuomatta mitään paitsi tarjottavia. (Kun olen saapunut paikalle, olen havainnut, että muut vieraat ovat silti tuoneet jotain.) Tällä kertaa toivomus oli, että jotain kierrätettyä tai itse tehtyä, ei mielellään leluja.

Koska olen tänään siivoillut lasten rytöläjiä, jotka tosin onneksi eivät aivan kohtuuttomia ole koskaan olleet, tulin tuumailleeksi, voisiko kierrätetyn tai itse tehdyn idealla viettää oikeasti synttäreitä, siis vähän isompien lasten iälläkin? Lähipiirissäni on siirrytty vuosi vuodelta enemmän aineettomiin toiveisiin aikuisten keskuudessa, mutta jostain syystä lapsia tulee kaiken varalta vuorata tavaralla, jotteivät jäisi kulutusyhteiskunnassa mistään paitsi, reppanat. Vanhemmat hyväksyvät kimpassa tämän ihmeellisen rihkamatulituksen välttämättömänä pahana.

Heti perään on lisättävä, että olen pikkutyttönä rakastanut pikkutavaroita. En ole tässä lähdössä kieltämään mitään kokonaan. Sitä paitsi lapsiani lahjoneet kummit ja lähiomaiset ovat yleensä antaneet järkeviä, kivoja, kestäviä ja tarpeellisiakin lahjoja. Mielessä onkin enemmän seuraava kysymys: voisivatko synttärit olla myönteisessä mielessä mahdollisuus treenata tavaraan suhtautumista? Voisiko hyvä lahja olla jotain muuta kuin helposti särkyvää rihkamaa, joka helposti unohtuu?

Ajatukset ovat tervetulleita, sana on vapaa.

Hieman omasta puuhastelunhalustani päädyin tällä kertaa seuraavanlaiseen ratkaisuun. Katson nimittäin kummitätinä oikeudekseni antaa sentään jotain. Niin iskostunut on tavaran arvo. Tästä siis aasinsilta puuhasteluhömppään!

Tein kummitytölle käyttöpuseron ja pinnityynyn Mekkotehdas-kirjan ohjeen mukaan. Pinneistä toinen on tyttäreni, toinen on löydetty maasta. Pinniaiheissa kunnioitettiin lahjansaajan tämänhetkisiä Kitty-mieltymyksiä.

Pusero on LiandLon rusettitrikoota ja värissä on kunnioitettu lahjansaajan äidin värimieltymyksiä. Hihat on rypytetty Framilonilla.



Pinnityynyssä on Polinkan puuvillaa ja se on täytetty kangassilpulla. Lopputulos on aavistuksen muhkuraisempi ja raskaampi, mutta järkevämpi kuin täyskeinokuituinen vanu. Tällaisen ompelee helposti myös ilman ohjetta, itse piirsin kankaaseen ympyröitä 20-senttisellä lautasella.

Trikoo ei ole kierrätetty, mutta oli niin pieni pala, ettei olisi oikein omalle tytölle riittänytkään. En myöskään ostanut sitä erikseen tätä varten. Puuvillojakin oli pienet tilkut, joita en niitäkään ostanut erikseen.

r e t h i n k  r e d u c e  r e u s e  r e c y c l e

Tavallaan parempi olisi ollut kokonaan ilman lahjaa, mutta kompromissiratkaisuna mielestäni ihan ookoosti mietitty, hyvä minä. Noita R4-periaatteita voisi haastaa miettimään enemmänkin, itseäni kiehtoo eniten rethink.

Ei muuta kuin jälkisynttäreitä viettelemään!


tiistai 11. helmikuuta 2014

Raitoja kätköistä


Ei tämän kummempaa kuin että ompelin kangasvarastojeni kätköistä kolme raitapaitaa pojalle. Mukava kuluttaa hamstrauksia peruskäyttöön.

Muutenkin aivan mallikas päivä. Kerrassaan elämisen arvoinen.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Elämän tarkoitus ei ole miellyttäminen

Valo humalluttaa. Jotta kissankikkare ei maistuisi suussa heti maanantaina, annoin itselleni luvan pitää kotityöpäivän vieläpä niin, että käyn kesken päivän jumpassa.

Eilen annoin itselleni luvan ostaa tulppaaneja (3 euroa) ja esikon (2,25 euroa). Ne ovat mulle vuodenkierron toivon symboleja. Yksinkertaiset asiat, valkoiset tulppaanit eskimonaisten nahkahousuissa. Pikkuinen esikko ikkunalaudalla. Nyt on se aika!


Noin muuten olen pohdiskellut miellyttämisen tarvetta (tai kyvyttömyyttä siihen). En ole kovin hyvä miellyttäjä, mutta toisaalta haluan välttää konflikteja. En halua pahoittaa kenenkään mieltä. Mieluiten eläisin ja antaisin toistenkin elää, mutta konfliktien pelossa ajaudun välillä mietiskelemään, kuinka voisin olla vähemmän sitä tai tätä. Kai se on jonkinlaista kyvyttömyyttä muuttaa ympäristöä ja sen seurauksena tunne, joka kääntyy sisäänpäin kohti itseä.

Paljon helpompaa olisi hyväksyä vaikka se tosiasia, että olen vaikkapa särmikäs. Miksi sitä pitää keneltäkään anteeksipyytää? Mistä lähtien on ollut etu nyökytellä kaikkien asioiden edessä ja kuulua porukkaan? Miksi olisi millään muotoa välttämätöntä, että kaikki pitäisivät minusta?

Mulla on ihania ystäviä, tuttuja, kollegoita, jotka eivät todellakaan ole kompromissien ihmisiä. Pidän heistä siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi. Sanojen varominen ja varpaisillaan hipsiminen ei varsinaisesti edistä mitään ainakaan, jos on antanut elämän kuljettaa suuntiin, joissa vapaasti hengittäminen on välttämättömyys.

Konsensushenkisyys on sielullisesti tappavaa, mutta erakkokaan en ole. Siinäpä ristiriita! Olen tasapainotellut asian kanssa lapsesta saakka, jossain normaaliuden rajamailla. Joillekin näyttäydyn tavanomaisena, toiset eivät koskaan saa ajatusteni päästä kiinni.

Luulen, että uskaltamisen polku on yksinäinen. Mutta opettelen myös yksinäisyyttä.









sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Elämällä on konstinsa

Sitä minä vaan, että kun ajattelin tänä iltana selailla hetken blogeja ja laittaa samalla akvaarioveden vaihtumaan, jotta tulisi sellainen olo että kyllähän minä oon jukopliuta kätevä emäntä. Jos nimittäin silmäilisin elämäni makrokosmosta eli vaikkapa tätä asuntoa tai pääni sisäisiä ajatuksiani tai pah, vaikkapa alkavan viikon töitä, niin ei niistä mitään iloa saisi. Siispä olen keskittänyt onnistumisen tunteeni näihin mikrokosmoksiini, tällä iltaa akvaarioon. Lueskelin melkein kaikki lukematta jääneet blogikirjoitukset ja lähdin vessaan katsastamaan vedenvaihtotilannetta.

Letku oli liruttanut kaikki pönttöön tarkoitetut vedet lattialle ja vastassani oli paisumus. Nooan arkki -efektiltä sentään vältyttiin ja kaikki fisut olivat edelleen siellä kaloille tarkoitetussa pöntössä, mutta muuten tunnelma oli yllättäen aika hektinen.

Läträsin sitten reilut sata litraa kalankakkavettä lattialta ja sen päätteeksi päätin jynssätä juurakot ja no, kello olikin yhtäkkiä yli kymmenen. Ottaen huomioon eilisen iloluontoisen illanviettoni en ehkä kohoa tästä enää nousuun laisinkaan vaan lakastun vaaka-asentoon.

Kyllä elämällä on omat konstinsa pitää tasapainossa: musta tuli eilen täti mutta kuulin lähipiirin syövästä. Aiemmin viikolla mietin, miksi yksi henkilö nuivaili kahville lähdön kanssa ja muistinkin sitten, että olin itse vanuttanut kuukausikaupalla erään toisen henkilön kahvikutsuun vastaamista (lopputulos: ei enää vastannut, kun kokemuksestani viisastuneena ehdotin kahveja). Ja äsken yritin saada aikaan hallinnan tunteen, mutta sekin pissi kirjaimellisesti nilkkoihin.

Tässä nyt sitten tuijottelen akvaariota ja ajattelen, että sehän näyttääkin kaiken katastrofaalisen häsäyksen jälkeen uudelleenjärjestettynä aika kivalta, vaikkei mun pitänyt koskea sen järjestykseen laisinkaan. Siinä symboliikkaa yhdelle iltaa.


perjantai 7. helmikuuta 2014

Kuumepäivä

Sain sairastupalaisesta muutaman kuvan vasta ommellussa yöpuvussa. Hihat ovat jämäpala LiandLon trikoota, kirahvijersey on syksyn "salaisesta pakettivaihdosta", kun paikalliset harrastajat vaihtoivat salaiset paketit kankaita keskenään. Taitaa olla alkujaan Ikasyriltä.

Olen yrittänyt viihdyttää itseäni blogeja lukemalla, mutta jostain syystä nyt on mieletön rytinä blogiyhteistyöpostauksia ja mainoksia. Joskus olisi helpompaa hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Toisinaan inhoan omaa särmikkyyttäni. Olisi helpompaa mennä ison porukan mukana, ihan kaikessa. Joskus inhoan niitä pieniä ääniä mielessäni, jotka pakottavat ajattelemaan toisin. En nyt sinänsä ärsyynny, jos joku tekee blogiyhteistyötä, itsehän sitä blogit listoilleen valitsee. Mutta sisältö vähenee ja ostamisen hurmos lisääntyy. Kyllä minä siinä pientä onttoutta tunnen.

En minä blogimainoksia niin vakavasti ota, muusta on kyse. Työ tuntuu raskaalta ja siksi on hankalaa saada ajatuksia ulos, ne ovat vähän yhteiskunnanvastaisia. Ahdistaa suomeksi sanottuna.

Mutta se on tätä arkea tämä. Pienet sairastupalaiset ovat virkeää sakkia.


Pian mukana on sählymaila...


...joka onkin kohta hevonen.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...