keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Terkut kummipojalle

Tykkään siitä, että mulla on kummilapsia. Jos jaksaisin, väsäisin useammin pikkuisia terkkuja. Kovin usein en jaksa, arjen väsymys ja omien kupeiden hedelmät jiiänee, mutta kyllä kummilapset ovat mielessäni aika useinkin.

Mulla on kolme kummilasta, vanhin täyttää kohta 5. Nuoremmat ovat 3-vuotias ja puolivuosikas. En osaa lässyttää ja sylitellä kovin luontevasti, mutta kaikkia kummiksi pyytäneitä on kyllä tästä ankarasti varoiteltu. Siksi musta on kiva muistaa jollain pienellä ajatuksella.

Nämä lörpöttävät ryttypipot lähtevät postissa pikkumiehelle etelään. Vaikka miehellä ei ole ikää vuottakaan, on hän jo niin miehen mitoissa, että tein varalta vähän isommat. Tosin ilmeisesti mies on ruvennut käyttämään viime aikoina massaansa pituuskasvuun, joten tiedäpä sitten, vaikka päästäkin läski, siis korjaan tietenkin lihas, vähenisi. No, mahtava on mies, vaikka vähän kutistuisikin, lähinnä tässä pipojen sopivuutta huolehdin.

Vasemmanpuoleinen talopipo on Lillestoffia tilattuna Itävallan Lieblingsstückestä. Oikeanpuoleinen kangas on Tuike-merkkistä Kiukkupyllyt-kangasta. Poikasen emo tykkäilee hieman graafisemmasta tyylistä, joten toivon, että tätä myssyä voisi sellaiseen yhdistellä.



Aikaisemmin lupailin Ottobren Roundabout-kaavasta selkeämpää kuvaa. Tässä tyttären eskarivaatteeksi tehtyä Selian joustofroteeta. Minusta erittäin kaunis kaava ja kiva ommella.






tiistai 30. heinäkuuta 2013

Marjanpoiminta, ja mitä se merkitsee

Selasin tässä läpi monen päivän blogikirjoitukset. Omat ajatukset ovat olleet marjoissa.

Marjojen fanitus on raskasta puuhaa. Tajusin juuri, että se sitoo kasvimaan ohella kaikki kesäni. Ei puhettakaan, että miettisin jotain pidempiä matkoja Suomen suven ulottumattomiin. Siinähän menisi marjasato ohi tuosta noin vain!

Marjojen saalistus on sukupolvien yli kurottelevaa toimintaa. Jos mietin sukuani, välkähtää mieleeni niin tätini, joka hokee "täällä on mättäät ihan sinisenä!" kuin äitini, jota suurempaa marjahullua saa hakea...Joka suvusta löytyy todennäköisesti vastaava.

Viikonloppuna veimme seurueella metsään punkkisyötiksi intialaisen ulkomaanelävän, joka tuskin sai sillä määrällä poimittua rahat paluulippuunsa (kuivakka hah hah). Keneenkään ei punkki tarrannut ja jopa minä parannuin hieman marjahulluudestani (tai sitten lieventyminen johtuu siitä, että pakastin alkaa olla täynnä). Mutta sanoisinko nyt näin, että vattua on hyvin, mustikat ovat isoja, punaviinimarjat check, hillat check, mustaviinimarjat check, lisäksi 25 kg mansikkaa check, ja laatikollinen puutarhavattuja check. Pelkästään viime viikonlopun anoppilahyökkäyksen myötä mukaan lähti 20 kg marjoja ja no, yksi herkkutatti.

En viitsinyt ottaa kuvia marjaämpäreistäni, sillä tiedostin liian kipeästi itsestäni tihkuvan lipevän tyytyväisyyden.

Marjaämpärin seksikkyyttä on huono kirkastaa. Vaikka marjanpoiminnassa onkin ajassa lipuvaa trendikkyyttä, sitä on huono tuotteistaa. Marjametsään kuuluvat suorastaan pakollisina varusteina kauhtuneet verkkarit ja jokin kammottava hupullinen yläosa, Off toimii eau de toilettena. Ainoat välineurheilumahdollisuudet ovatkin poimureiden saralla, ilmeisesti niitä on pitkävartisiakin. Puristit poimivat käsin.

Luottokortin vinkaisu ei tämän elämyksen äärelle tuo, vaan mahamakkarat kurtussa saa kykkiä tuntitolkulla, muutaman marjan takia.

Sanoisin, että suomalaisesta löytyykin trendikkyyden sijaan tervettä juurevuutta. Ei tämä varmaankaan puhtaasti kansallinen ilmiö ole, mutta aika suomalais-ugrilainen kuitenkin. Kyllä kaikessa marjojen parissa kyykistelyssä, pyllistelyssä ja rämpimisessä jotain iäistä viisautta on, hulluudeksi en sitä laske! Muistan, kun taannoin hillasuolla haakuroiva irlantilaiskaverini ihmetteli ääneen, minkä helvetin takia sitä kiviä sisältävää suon kultaa pitää hiki hatussa metsästää, mutta elämää nähnyt Intian mies olikin jo paremmin asian äärellä: Japani oli ennen hänen ykkösmaansa, mutta nyt se on Suomi.

Eläköön Suomi ja marjat!

p.s. Piipahdus lasteni isoisovanhempien sotajuttujen äärellä ("se kaveri meni niin pieneksi ettei jäänyt edes tunnistuslaattaa") sekä esikoiseni alituiset pohdinnat sodasta tekivät loppuun ihan spontaanisti toiveikkaan patrioottisen tunnelman.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Eskariin valmistautumista

Tässä pari tulevan eskarilaisen käyttöpuseroa Roundabout-kaavalla (Ottobre 1/2012). Kaava on mielestäni hurjan sievä.

Valitettavasti olen niin töötissä hektisestä lomanvietosta, että malli ei tule näissä kuvissa oikein esiin. Otan paremman kuvan sitten, kun teen vielä yhden puseron samalla kaavalla.



Tähän toiseen paitaan ompelin tiikerinpennun päälaelle pienen perhosen. Sain kyseisen napin Polinka-nappikaupasta kaupantekijäisinä. Polinka on ennenkin hyvittänyt viivästymisiä tai muita fiboja jollain kivalla pienellä yllätyksellä. Siellä on myös valikoima ihania puuvilloja. Olipas kaupallisen kuuloinen epäkaupallinen toteamus!


Mustavalkoinen Puutarhapiilo-kangas on jerseytä Seliasta, jämäpala mekosta, jonka ompelin keväällä. Ylemmän olen jemmannut kangasvaihtareilta. Se on Verson Puodista.

**

Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota narsismikritiikkiin. Siihen, kun moititaan, kuinka voisi välillä keskittyä johonkin muuhunkin kuin itseen. Hieman tuo kritiikki potkii vastaan, mutta kyllä siinä totuuden siemen itää. Elämme jonkinsorttista narsismin aikakautta: jotain jännittävää sanottavaa pitäisi keksiä, vaikka reppu olisi tyhjäkin. Niinpäs sitä tuleekin vastaan kaikenlaista tyhjänpäiväistä jaarittelua jonkin järkevämmän sijasta.

Tämä on hyvä muistutus itsellenikin. Keskittyä elämässä siihen parempaan sisältöön.

Mutta nyt on vielä hieman lomaa jäljellä ja se tarkoittaa sitä, että pitää valita kesästä kauneimpia paloja. Viikon päästä ehtii tuijottamaan tietokoneen ruutua. Hellurei!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kesäkurpitsa al parmigiano al forno

Ihan nopeasti tässä vinkki kesäkurpitsan ystäville (kävin nykäisemässä metästä kymppilitran mustikkaa ja vattua, joten perkaamis- ja pakastamishommat odottelevat...yksi herkkutatti löytyi ja päätyi heti pataan): nythän niitä saa. Omalla kasvimaallani kesäkurpitsaa tuli yli reilusti, kun en päässyt viikkoon satoa hakemaan, ja veikkailisin, että monella on sama tilanne. Jos ei, kotimaiset kesäkurpitsat ovat nyt kaupassakin edullisia ja herkullisia.

Jätän ruokafiiliskuvat ottamatta, lähinnä siksi, että ne näyttäis mun tulkintana lähinnä oksennukselta. Vannon että hyvää tämä on ja heti kokeiluun!

Tämä resepti on sovellus aiemmin bloggaamastani italialaisreseptistä melanzane al parmigiano al forno, joka on yksi ehdottomista suosikeistani.

Kesäkurpitsaa al parmigiano al forno

Tarvitset kastikeainekset (katso erikseen), kesäkurpitsaa, jauhoja, korppujauhoja, kananmunan, 60 ml maitoa, oreganoa, paketillisen parmesaania tai grana padanoa ja 2 palloa mozzarellaa.


Kastike:

Valmista ensin tomaattikastike. Sen pyhänä periaatteena on kätkeä sekaan kaikkea, mitä kaapista tai kasvimaalta sattuu löytymään. Itse esimerkiksi laitoin viime kerralla kolme sipulia, neljä valkosipulin kynttä, kymmenisen mangoldin lehteä ja lehtiruotia, muutaman porkkanan ja paprikan.

0,5 l tomaattimurskaa
sipulia
valkosipulia
kasviksia kauden mukaan

Kuullota ensin sipuli runsaassa oliiviöljyssä ja lisää sekaan kasvikset, myöhemmin myös valkosipuli. Lisää tomaattimurska ja anna kastikkeen muhia reilun ajan itsekseen, esimerkiksi puoli tuntia tomaattimurskan laiton jälkeen. Mausta suolalla ja mustapippurilla, muuta et tarvitse.


Kesäkurpitsat:

Leikkaa kesäkurpitsasta viipaleita ja kasta ne peräjälkeen kolmeen erilaiseen "dippiin". Sen jälkeen voit latoa kesäkurpitsat samaan tapaan kuin lasagnelevyt, laita siis ensimmäiseksi kastiketta laakean vuoan pohjalle, sen jälkeen kesäkurpitsaa, sen päälle reilusti parmesaania, sitten jälleen kastiketta.

Dippi 1

(kokojyvä)vehnäjauhoja esim. 1 dl, varaudu lisäämään
suolaa

Dippi 2

kananmuna
60 ml maitoa

Dippi 3

korppujauhoja esim. 1 dl, varaudu lisäämään
oreganoa
suolaa

Sitten vaan kesäkurpitsat molemmin puolin 1-2-3 dipeissä ja kun olet kasannut päällimmäisen satsin kesäkurpitsaa, lisää vielä päälle kastiketta, jotta kesäkurpitsaviipaleet eivät pala.

Laita ruoka uuniin 180 asteeseen 45 minuutiksi. Sen jälkeen lisää mozzarellasiivuja päälle ja anna olla uunissa vielä 30 min (tarkista vielä silmämääräisesti, että kesäkurpitsa näyttää pehmenneeltä eikä mozzarella ole kärähtänyt).

Tämä ruoka tehdään rakkaudella ja niinpä maku onkin täydellinen. Älä yritä tehdä light-versiota, siitä saa vain pahan mielen.


Tässä vielä pieni kesäherkku eli

Hölskyttelykurkut

1-2 kurkkua
0,5 dl sokeria
1 tl suolaa
1 dl vettä
1 dl etikkaa
kourallinen silputtua tilliä

Keitä liemi, jossa on sokeri, suola, vesi ja etikka. Viipaloi kurkut ja sijoita astiaan sekaisin tillin kanssa. Jäähdytä kiehautettu liemi ja kaada kurkkujen joukkoon. Hölskyttele ja nauti heti tai anna ässehtiä tovin.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Liput liehumaan

Tässäpä mielestäni aika kiva askarteluidea, jos nurkissa pyörii puuvillatilkkuja: yksinkertainen viirinauha. Tähän ei tarvitse kuin käsityösakset (sellaiset, jotka leikkaavat sahalaitareunaa), kalastajalankaa ja ompelukoneen (liimalla tai vaikka niiteilläkin selviäisi).

Minä en ole niin suuri viirinauhojen ystävä, joten tein tämän parvekkeelle. Siellä se kyllä piristää!



Tehdään vain sopivan kokoinen kolmio, leikataan siitä mieluinen määrä tilkkuja ja kiinnitetään viirit lankaan.


Tässä vielä pari lisäkuvaa parvekkeelta.


Säleikössä kiipeilee kirjavakukintoinen aitoelämänlanka ja ikisuosikkini kelloköynnös. Pitkät lehdet alkukesästä kukkineen lukinliljan. Takana vasemmalla auringonkukka. Etualan parvekelaatikkoistutus on jaksanut kukkia koko kesän ja lankaköynnös rönsyää ihanasti.




Huonekasvit viihtyvät suojaisalla parvekkeella. Tässä melkein huomaamatta kukkiva enkelinsiipi.



Vielä yksi kuva pihalta. Vuohenkellot ovat karmeita leviämään, mutta ankealla, keskeneräisellä ja lasten mylläämällä etupihallani ne saavat kukkia.


perjantai 19. heinäkuuta 2013

Loma sucks

...Näin ajattelin tänään. Olin käyttänyt lapsia kahdeksan kilometrin patikoinnilla, jotta saisin puristettua niistä ylimääräistä vinkunaa ja häsellystä pois. Tulin kotiin ja vetäydyin vaivihkaa sänkyyn kera sumpin. Luin hetken Zadie Smithin Kauneudesta-romaania.

Ei olisi varmaan pitänyt. Se muistutti minua menneiden aikojen joutilaisuudesta, siitä kun lueskeli laiskasti hyvää kirjaa pitkin päivää. (Niitä vähemmän pyhiä tyhjiä ja ahdistavia hetkiä en ajatellut lain.)

Totesin olevani ihan uupunut, nääntynyt tähän. Tähän alituiseen reagointiin, jakamiseen, uhrautumiseen, puuhaamiseen, jynssäämiseen, kaaoksen sietämiseen, omien suunnitelmien sikseen jättämiseen.

Ja väärältähän tällä tavoin ajatteleminen tuntuu.

Kaikki puuhasteluni ovat puolitiessään. Mitään valmista ei tule, mistään, edes virkkeestä. Taitavat käsityöt jäädä loman loppumisen jälkeiseen aikaan.

Ja kun nyt tässä ryhdyin keskeneräisyyttäni ruotimaan niin kerronpa toisenkin otsikon teemaan liittyvän ajatukseni, nimittäin sen, että olen kademielinen toisten lomahommista. Miten helkkarissa kaikilla tuntuu olevan niin kamalan kivaa? Ja jostain on pieraistu budjettia ties minkälaisille kesäreissuille.

Näen vapautuneita perheitä (ja rehellisyyden nimissä myös lomareissuillaan leikkipuiston laidalla nuokkuvia vanhempia) ja kadehdin lomatunnelmia. Sellainen pääsi melkein luikahtamaan fiiliksiini, kun pääsin eilen mustikkaan, mutta jotenkin sekin eteerinen tunnelma hälveni.

Kai olen niin elämyksennälkäinen, ettei tuo lähipuisto mua riittävästi ruoki. Hävettävä vaiva.

Tekaisin tuossa illalla kuppikakkuja ja ajattelin, että ollaanpa nyt sitten itsekkäitä, kerran itsekkyys näköjään nostelee sisälläni päätään. Kaaputin taikinakulhosta enemmän kuin normaalisti ennen kuin huikkasin esikoisen raapimaan kulhon. Syntisen hyvälle maistui.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Voin olla sun ihan mikä vaan -peitto

En nyt tiedä, oliko tässä mitään järkeä. Ompelin peiton, vaikkei valmista tarkoitusta ollut. Toisaalta kun teki vaan mieli tehdä tilkkupeitto, niin ja leikkelin siihen ompelutöistä jääneitä tilkkusia, niin ja oli sellainen tunne, että haluaa saada _jotain aikaan_ ja vieläpä se, että tuo peittohan voi olla mikä vaan: piknikpeitto, päikkäripeitto, pötköttelypeitto, pyörän peräkärrypeitto,...

Tilkut erinäisiä jämäpuuvilloja, jämäkkä taustakangas Malin Westbergin Fiddeli Metsolasta. 




Kuva tekovaiheesta. Halusin vain hieman kunnioitusta, ja mitä sain...?



torstai 4. heinäkuuta 2013

All work, no play

Olen leikkinyt viime päivät yksinhuoltajaa ja seurustellut etupäässä pärisevän 2-vuotiaan kanssa.

Ihanhan se on jees. Ihan tekee hetkellisesti mieli riehaantua avautumaan äidin onnesta, kun voi lelliä ajan kanssa ihan mahtavaa miniatyyrimiestä. Mutta kun en ole sille linjalle alun alkaenkaan lähtenyt, niin tyydyn mainitsemaan tämän ylimalkaisesti, ja postaamaan tämän kuvan, jossa mies on menossa papan kanssa kalalle (sai muuten kaksi ahventa).

Täällä ollaan niin miehen pauloissa että.


Tämä liian myöhäinen haja-ajatelmani koskee puuhastelun ja perhe-elämän suhdetta, ja otetaan tähän vielä työkin mukaan. Elämäni kun on sellaista kekkulibisnestä, että kahden ammatin kanssa olen saanut ilon kokea, millaista on tehdä töitä samalla, kun hoidan 2-vuotiasta poikaa, joka nukkuu tunnin päiväunia ajalla, jolloin pitäisi olla kesälomani, ja itse asiassa tarkkaan ottaen ajalla, jolloin mun olisi pitänyt alun alkaen tehdä jotain ihan muuta kuin jäädä kotiin, kun muu perhe kustannettiin spontaanisti lomailemaan (nuff said).

Tällaiseen kokonaisvaltaisuuteen tottumattomana olen ollut iltaisin kuitti. Ei ole huvittanut puuhastella. Jotenkin onnistunut läsnäolo lapsen kanssa on nielaissut muun tarmokkuuden, ja niinpä olenkin panostanut sängyssä lötköttelyyn ja hömppäkirjoihin (tällä hetkellä menossa Pamela des Barresin Kuumana bändiin -omaelämäkerta).

Olen havainnut myös homssuuntumista ja avuttomuutta, kun esimerkiksi olen yrittänyt leikata pensasaitaa ja sen leikkaaminen vaan kestää hemmetti vieköön päivätolkulla, kun siitä saa napsaistua yhden oksan kerrallaan sen sijaan, että koneella (jota ei voi lapsen pyöriessä jaloissa käyttää) trimmaisi puskan vartissa. Enkä ole tosiaankaan päässyt liikkumaan normaaleja liikunta-annoksiani. Että on tässä superyksinhuoltajuuteen hieman matkaa.

Puuhastelu on lyhyesti todettuna hankalaa, jos on pienehkö alimittainen messissä. Iltaisin pakollisia asioiden hoitamisia ja sitten sänkyyn, ja ne pakolliset tosiaan jäävät siihen iltaan.

Mutta kuinkahan paljon elämässäni on noin yleensä ottaen tyhjäkäyntiä? Koen tämän saman joka kerta, kun hoidan lapsia ilman toista aikuista: olen vanhempana eheämpi, parempi. Nautin lapsista.

Että tuntuu puuhastelukin jotenkin turhalta toiminnalta siinä rinnalla sitten, väkisten tiristettynä.

Oon minä kylvänyt maariankelloja, laittanut vielä kolme lootaa mansikoita ja paistellut ahvenia. Mutta puuhasteluhaaveet ovat olleet jotenkin pakotettuja, ja minä olen ollut pelkän äidin roolissa, ja jotenkin se äiti minussa on sellainen tyyppi, että muut minuuden poukamat ja kolot alkavat haukkoa henkeään.

Olishan se toisaalta ihan kivaa, että tuntuisi aina näin hyvältä olla pelkästään äiti. Mutta jotenkin en kuulu tähän joukkoon, jota itsekin edustan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...