torstai 28. helmikuuta 2013

Päivä miesseurassa

Myöhään illalla käytävää pitkin vaappui pölähtäneen näköinen mies, jonka nahka oli tavallista lämpöisempi. Niinpä jäätiin kotiin hengailemaan, poikien kesken.

On ollut tosi lupsakka aamupäivä. Siivoilin rauhassa samalla, kun mies suhahteli yläosattomana sählypallon perässä.



Hiljalleen käynnistyvä kevät on mennyt multa aivan ohi, kun olen ollut sisällä toista viikkoa. Tällaista tämä lentsun aika. Ei ole huvittanut tehdäkään oikein mitään, niin paitsi liityin Pinterestiin. En ole silti aivan vielä sitä käsittänyt, ehkä siksi, etten ensisijaisesti ole visuaalinen. Tarvitsen tekstin oheen, kuva tuntuu pelkältä pinnalta johonkin mielenkiintoisempaan.

Laitettiin kuopuksen kanssa sinapinsiemeniä tulemaan. Sehän se oli yksi niistä leivänpäällisistä, mitä taannoin kaipailin! Nämä ovat helppoja, mutta kastella pitäisi päivittäin. Sopivat pieneksi puuhasteluksi ennen muuta kasvukuhinaa.

Honteloita ovat yrtit, kun ilman keinovaloa kurkottelevat, mutta se olikin tiedossa. Varsinaiset kasvun ajat ovat vasta edessä.

Viime viikolla luin Pekka Himasesta kertovan artikkelin Long Play -lehdestä. Se nyt on asia erikseen, mutta sieltä pomppasi yksi erään tutkijan heitto silmille. Minusta kun tuntuu välillä hölmöltä kitistä blogien maailmassa, varsinkin, kun ne ovat täynnänsä unelmahöttöä (ja tunnustettakoon, että vaikken tilastoja niin aktiivisesti seuraakaan, niin kyllä ne tekevät syvän kurvin aina, jos erehdyn jotain mielestäni henkistä narisemaan sanotaan nyt vaikka ompelukuvien laittelun sijaan). Mutta tässä se siteeraus:

On myös retorinen taito, että esittää vain positiivista ja kannustavaa ajattelua -- silloin kriitikot näyttäytyvät tunnelman pilaajana.

Tämän himasmaisen retorisen taidon puuttuessa...Ollaanpa unelmahöttöisiä tunnelman pilaajia myös jatkossa!




tiistai 26. helmikuuta 2013

Siemeniä ja aatoksia tarvitsemisesta

Läsäytin edellisvuosien siemenet lattialle ja ryhdyin tekemään pientä inventaariota. Tarkoituksena on pidättäytyä siemenhankinnoista tänä vuonna, mutta kai sijaa on uusille palsternakan siemenille (ne vanhenevat nopeasti), tarhaillakolle, jollekin uutuudelle?

Olen ollut flunssassa lähes viikon. Siltä näyttää kotikin, eikä juuri mikään etene.

Lukenut olen muutaman kirjan (Onnen tunti, Pippa Leen yksityiset elämät, Minä, Marie Antoinette). Niissä oli kaikissa tarvitsemisen tematiikkaa.

Tuntuu, että näin kevään kynnyksellä näen taas vain kaikkea, johon minua tarvittaisiin, eikä se tarvitseminen edes ole mitään oikeaa auttamista, ihan  tässä lähipiirin puuhastelumielessä vaan (eli ajatella, jos kuvittelisi auttavansa vielä jotakuta muuta!). Kukkamullat pitäisi vaihtaa. Akvaariokasveja pitäisi lannoittaa. Koti tarvitsisi sitä ja tätä. Piha-aatokset hiipivät mieleen.

Lukemani romaanit ovat kaikki naisten kirjoittamia ja tarvitsemisen tematiikka mitä ilmeisimmin naisen elämän keskeistä taistelua. Tasapainottelua sen välillä, onko tarvitsijoita ympärillä niin paljon, että tuupertuu, vai onko tarvitsijoita niin vähän, että alkaa kyseenalaistaa merkitystään elämässä ylipäätään.

Istun kodin hiljaisuudessa ja katselen ympärilleni: herranen aika, flunssani aikana tämä koti on aivan räjähtänyt! Samalla olen silti alkanut haluta (ja taas halutaan) toista kissaa, varmaan siksi, kun talossa ei enää ole kunnollista vauvaa.

Kohta voi portaiden portitkin poistaa ja viikata pyykkejä rauhassa, kääntää selkänsä ilman hermostusta siitä, että joku heti pöljäilee. Mihinkähän sitten joudun? Mahdankohan rentoutua heti, kun pääsen kaipaamiini rauhallisiin hetkiin ja järkevään yhdessä tekemiseen (ennen irtautumista), vai tunnenko uudenlaista kipua?

Haluaisin hoivata koko maailmaa, mutta voimat eivät riitä, ja siksi tämä on tällaista ainaista räpistelyä. Ehkä siksi tarvitsee pieniä puuhasteluprojekteja, että sietäisi sitä, kuinka hallitsematonta säntäilyä keskeneräisyydestä toiseen tämä oleminen on.
 

tiistai 19. helmikuuta 2013

Kesäisiä viemisiä

Olen lähdössä kylään kaverille, joka on saanut toisen lapsen. Olisi aina kiva viedä jotain mukanaan, ja yleensä vienkin vauvataloon aina vähintään jotain syömistä, mutta nyt on matti ja teppo kukkarossa, joten päätin ommella jotain pientä vauvalle.

Neiti on puolitoistakuukautinen, mutta omaa pitkien ihmisten geenejä, joten arvelin, että koko 74 voisi olla sopiva kevät- ja kesämekko. Kokeilin Ottobre 3/2012 -lehden Kokeshi Doll -kaavaa. Hurjan leveä, mutta toisaalta kauniita yksityiskohtia. Hankala sanoa, kannattaako kaventaa, kun en pääse testauttamaan tätä.

Päällisen kangas kierrätettyä ja jo aika haperoa retroa, vuori Riley Blaken puuvillaa Lieblingsstückeltä. Kankaat valikoituivat sen mukaan, mitä kaapista löytyi.


Tällaisen pienen vauvamekon näpertelyyn meni melko lailla tasan kolme tuntia plus kankaiden valitsemiseen mennyt haikailuaika. Ihan äkkiä en tällaisia pieniäkään puuvillatöitä siis tee. Mutta tekemisen ilo on näissä kyllä kiitettävällä tasolla.




Ystävän kanssa juteltiin männäpäivänä muun muassa väliaikaisesta rahapulastani ja hän kysyi, rankaisenko jotenkin itseäni, kun kuulostan niin armottomalta itseäni kohtaan (vaihtoehtona hän ehdotti, että vain lainaisin rahaa).

Jotenkin mulla on pöydän putsaamisen tarve. Syön kaappeja tyhjäksi, ompelen hamstrattuja kankaita, vaihdan eri töihin, elän vähemmällä. Ei tässä missään Knut Hamsunin Nälässä hortoilla, en vaan halua jäädä velkaa. Kuten sanottua, puhtaalta pöydältä.

Kun lapsilleni, heidän kasvettuaan isommiksi, selittelen pullamössösukupolveni syntejä, ei tarvitse ainakaan ajatella, etten olisi kertaakaan miettinyt, mihin tämä hullu laukkaaminen ja tuhlaaminen ja maaninen säntäily johtaa. Entä jos he kysyvät, enkö yhtään välittänyt, kun lapsia ja eläimiä kärsi turhamaisuuteni takia? Enkä ajatellut lainkaan ympäristöä?

Tällaiset puheet ovat rasittavaa tuubaa, kun kahlaa arjen loskassa. Mutta eipä muuten ole haitallista kokeilla, mistä voisi kivutta luopua.

Eilen ajelin kolmekymmentä kilometriä pyörällä, kun hoidin asioita. Ottaen huomioon, että oli myös mun liikuntaharrastuspäivä, tuntui jo talvikeleissä raskaalta. Eilen oli viimeinen päivä, kun vanha Volvomme oli ajokelpoinen. Nyt sitten totutellaan taas olemaan ainakin jonkun aikaa ilman autoa.

Jostain syystä se tuntuu hyvältä.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Ehtoisan emännän 2-vuotisarvonta


Itseäni piristääkseni ja blogini 2-vuotista taivalta juhlistaakseni arvon kaksi makeaa kirjaa.

Arvonta-aika alkaa tänään ja päättyy 11.3.2013. Palkinnot ovat omista kätköistäni ja käyttämättömiä.

PALKINTO 1

Ihana Mekkotehdas-kirja ompelijoille ja siitä haaveileville. Sisältää ihania ohjeita niin mekko- kuin leikkiompeluksiinkin. Mukana myös kaunis kaava aikuisille. Kiva ideakirja vanhojen kankaiden käyttöön, esimerkiksi vanhoista lakanoista saa ihania helmoja...Toimii silmäkarkkina, vaikkei ompelisikaan.

PALKINTO 2

Kuppikakut-kirja herkkusuille.

Arvonnan säännöt:

Kommentoimalla tähän viestiin saat yhden arvan. Anonyymit, laittakaa mukaan tunnistettava nimimerkki.

Olemalla lukijapaneelin jäsen saat toisen arvan.

Vinkkaamalla arvonnasta omassa blogissasi saat kolmannen arvan. Voit käyttää oheista kuvaa.

Kerro, kuinka monella arvalla osallistut. Kerro myös, kumman palkinnon haluaisit!

Ja koska perustin blogini puuhasteluille, sen kunniaksi kerro kommentissasi myös, millä tavoin tykkäät puuhastella.

Puuhastelun määritelmä: aktiivista hyörinää ja touhuilua, joka saa hyvälle mielelle. Voi olla yhtä lailla kaappien siivousta kuin rikkaruohojen kitkentääkin. Omat suosikkini lienevät puutarhanhoito, käsityöt ja remontointi. Omalla kohdallani puuhasteluun liittyy olennaisesti myös puuhastelupohdinta -- kaikenlaisia aatoksia maan ja taivaan väliltä.


Ilmoitan voittajista blogissa arvonta-ajan päätyttyä. Otan heihin yhteyttä, jos se onnistuu blogin kautta. Erityishuomio heille, jotka osallistuvat anonyymisti: jos en tunne sinua tosielämässä, pidäthän huolen, että käyt kurkkaamassa, suosiko arpaonni juuri sinua!

Arpaonnea!

perjantai 15. helmikuuta 2013

Elämää marginaalissa

Huhhui. Olen puhissut pahantuulisena koko päivän enkä eilenkään mikään enkeli ollut.

Muutokset väsyttävät.

Tuntuu, että olen lähtenyt eriytymään ajatuksissani jonnekin kummalliseen suuntaan, mistä en tavoita maailman menoa.

Voihan se olla, että tämä tuotannollis-taloudellinen "vapaa-aika" on saanut aikaan pysyviä vaurioita aivoihini. Ajalla on sellainen taipumus, se hieman pysäyttää.

(Vaikka jos ajattelisi, että tässä on ollut silkkaa leppoisaa lomailua, niin joo, ei oo stressivapaata hötkyilyä tämä. Sen tietää, jos kokeilee.)

Nyt olen sitten päättänyt hieman reivata kurssia uusille tuulille. Toinen työ, toisenlaiset kujeet. Ei mitään lopullista irtautumista nykyisestä, tosin. Aika näyttää sen.

Joskus vain on niin, että vaikka asiat ovat hyvin, ne väsyttävät ja vatuttavat. On epämääräistä pahan olon tunnetta, seinään tuijottamista, vihamielisyyttä.

Ajalla on pysäyttämisen lisäksi ihmeellinen taipumus selkiyttää. Kyllä tästäkin puurosta ihan hyvä tulee.

Vielä on yksi pusero kesken teemalla punainen, muuten ovat suunnittelemani punasävyiset vaatteet lapselle valmiit. Tässä kyllästyttävän tuttu Marimekon Unikko, mutta lapsen silmille kuosi on tuore ja hän sen valitsi. Väri on oikeastaan minunkin mielestäni aika sievä.

Raikastin hieman noilla alla pilkottavilla leggingsseillä, trikoo LiandLolta. 


Pitää kai se tunnustaa, että varovaisen hapuilevasti laitoin siemeniäkin itämään...Tässä vaiheessa ihan vain kasvun tunnusteluna. Tämä on pikku siemenlaatikko Ikeasta. Mukana tuli pienet turvekiekot, jotka turposivat vedessä moninkertaisiksi. 


Näköjään joku meillä saisi siivota pöytänsä. Mutta nyt tuleekin viikonloppu.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Elmeri muutti meille


Sain ommeltua keskeneräisinä lojuneet leggarit valmiiksi, yhdistin ne Metsolan pinkkiin pallojoustofroteeseen. Leggingssien kangas on Hilcoa Hanhelista.

Pinkin käyttö jatkaa harjoitteluani sen suhteen, että isompi kasvaa yksilöksi, jolla on omia mieltymyksiä. Punaisen eri sävyt ovat niitä, ei niinkään pinkki kuin punainen, mutta pinkki enemmän kuin vaaleanpunainen.

Ennen kuopuksen syntymää pelkäsin tyttövärejä (vaikka itse olen aina tykännyt myös tyttöväreistä), mutta vapauduin kammostani kuopuksen synnyttyä. Tyttöjen maailmassa on niin paljon kivaa, ja mitäs muuta se pinkki onkaan kuin tyttöjen univormu. Sopii se joillekin pojillekin, muttei pue kyllä kaikkia (ihan värinä, ilman sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä mielleyhtymiä).

Olen aina tykännyt väreistä enkä ole sisustajanakaan mikään mustavalkoinen. En silti lähde väreillä leiskumaan; jos jossain leiskuu, lopulla rauhoitetaan.

Huom. kolmivuotiaan kummityttöni äiti, jos satut lukemaan! Tätä joustofroteeta olisi vielä kolmivuotiaan liivimekon verran!


Meille muutti eilen Lontoosta Elmeri, se vähän erilainen norsu. Sen lähetti vanha perheystävä (aloimme 9-vuotiaina kirjeenvaihtoon...siitä se lähti). Jännä, miten tavaran kautta voi toisinaan tulla niin lämpimiä tunteita ihmisiä kohtaan. Välillä sitä kokee saavansa aivan erityisiä lahjoja, kun tulee muistetuksi...tai lapset, muistuttaa hän, kun ei tää mulle ollut.

Eihän tämäkään ole kuin täytetty norsu, mutta silti...



maanantai 11. helmikuuta 2013

Jo loppui aikaansaamattomuus

Kerroin pari blogipostausta sitten, kuinka talossa vellova kaaos sai minut lainaamaan kirjastosta Rojun taltuttajan käsikirjan. Sehän ei johtanut radikaaleihin iskuihin muutoksen aikaansaamiseksi (jos nyt sallitaan poliittinen kieli näin kodin ongelmapesäkkeiden raivauksessa...ettei olisi hieman liioittelun makua).

No, vaikka tätä luukkua on remontoitu nelisen vuotta ja sitten pidetty pari vuotta taukoa (nk. vauva-aikatauko), ei olla lähelläkään sitä pistettä, että täällä näyttäisi valmiilta tai edes hyvältä. Vielä pahempaa, täällä on alistuttu kauhua ja tuhoa aiheuttavien orgaanisten luonnonvoimien jylläykseen. "Ei jaksa ku ei kuitenkaan kannata."

Kun vuoden alussa tuli enemmän "luppoaikaa" (tarkoittaen epämääräistä säntäilyä kahdeksan tunnin päivittäisen jyystön sijaan), ajattelin remontoivani ja siistiväni. Aika kova petos. Aika on mennyt kaikkeen muuhun. Ihan asialliseen, tarpeelliseen ja hyödylliseen, mutta ei ainakaan kotiin.

Mutta nyt voin ilokseni ilmoittaa, että aloitettu on. Aikaansaamattomuuteni kävi sietämättömäksi ja maalasin kellertävän värisen kylmiön oven. Jes! Samalla menivät keittiön ovenkarmit.

Kylmiön ovi kätkee taakseen karmean salaisuuden: haaveilen keittiöremontista. Olen vuosia pitänyt itseäni kohtuuttomana haaveillessani keittiöstä, jossa koko perhe mahtuisi istumaan (nythän aikuiset syövät lattialla). Osa perheestä tuntuu pitävän nykyistä syömäjärjestelyä pikkujuttuna, jonka uhkaaminen lienee pikkuporvarillista panettelua.

Mutta keittiöremonttihaave lähenee toteuttamista kuin sisäinen tsunami. Kunhan ensin tuon eteisen tuosta työstän...

Erään ystäväni keittiöremontti maksoi 18 000 euroa. Lienee heti alkuun täsmennettävä, että pöllömpikin osaa laskea, että noin kahdeksan neliön suuruiseen keittiöön ei mahdu Ikea-kuvaston tunnelmakuvien kaltaisia kiintokalusteita. Ripaus onnistumisen realismia on siis jo mukana.



Tässä vielä tunnelmakuva suurelta osalta päivääni: säätöä koneella, suuria puheita ja pieniä eleitä. Epämääräinen kissan kehoon lämpöä tuottava orgaaninen kokonaisuus viltin alla on minä. Epäorgaanisempi kokonaisuus on n. satavuotias vintagetietokone.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Elefantti huoneessa

Silloin tällöin on hyvä soittaa ystävälle ja kysyä neuvoa. Usein huomaa ajattelevansa, kuinka etäinen on ympäristönsä kanssa. Ei tule raaputettua pintaa syvemmältä. Tiedä missä sfääreissä sitä liikkuukaan.

On kiva kysyä mielipidettä, vaikka nyt sitä, onko olohuoneessa elefantti.

Olen viettänyt aivan höpöviikonlopun. Käynyt elokuvissa, syönyt hyvin ja liikaa, mussuttanut karkkia (ei sovi mulle, söin äsken elokuvista jääneet ja nyt öklöttää ihan liikaa!), nähnyt ihmisiä. Voi olla, että tulee raskas viikko. Voi myös olla, että tulee ihan kevyt ja kiva viikko. Ihmismieli ei aina pysy menossa mukana.

Paikoillaan tököttäminen se varmaan karmeinta on, vaikka silmille räpsähtävät yllätykset saavatkin miettimään aivan outoja. Samojen ratojen junnaaminen. Voi vitsit, kun tekisi mieli avata kaikkia ajatusten polkuja, mutta kun ei ole selviä ajatuksia, on vain aivan pieniä kinttupolkuja kohti sumua, sellaista epäselvää haromista, ei mitään suurta kuitenkaan, sumuun vieviä valtaväyliä. 

En ole saanut saumurin langoitusta pelaamaan, mutta sain nepitettyä keskeneräisiä kuopuksen pappatakkeja kolme kappaletta. Aika kivoja niistä tuli, tässä Muru-neuloksesta Rokkikissa-pappatakki. Ovat myös aivan hurjan käteviä, koska näiden alla voi pitää kivaa t-paitaa, mutta eivät ole liian kuumia tai "hienoja" arkikäyttöön. Pappatakkeja on meillä jo neljä, ja lisäksi yksi pappaneule.




torstai 7. helmikuuta 2013

Kaikki rapistuu

Joku viikko sitten pidin Yle Teemaa päällä surruutellessani kellarissa ompelukoneella. En juuri kiinnittänyt huomiota ohjelmaan, jossa seikkailtiin jossain päin Afrikkaa alueella, josta oli löytynyt luonnonrikkauksia. Ohjelman teemana oli kaiken vääjäämätön rapistuminen. Mutta jotkin yksittäiset ajatelmat sieltä jäivät mieleeni muhimaan.

Rapistuminen on ollut siitä lähtien säännöllinen vierailija ajatuksissani. Se on totta. Kaikki rapistuu. Ihminen, kaikki ihmisen rakentama, kaikki aineellinen.

Ajatus on masentava. Olen ruvennut miettimään sitäkin, miksi tehdä mitään aineellista, kun se kuitenkin rapistuu.

Ja ahaa! Sieltähän se taikasana löytyi. Aineellisuuteen turvaaminen kun on vaarallista. Olen viime viikot, epäilemättä osin sairastelusta seuranneen kaaoksen myötä, jälleen ihmetellyt kaikkea hallussani pitämää rojua. Ennen joulua lainasin kirjastosta jopa teoksen Kaikki paikallaan -- Rojun taltuttajan käsikirja, jolla on kai jonkin sortin kulttistatus siistin ihmisen itsestään löytäneiden keskuudessa.

(Eipä sillä, kirja ON mainio, vielä kun saisi ryhdyttyä toimeen ja luetettua se parilla muulla...)

Aineettoman pääoman lisääminen aineellisen kustannuksella olisi ehdottoman tarpeellista. Mutta kuinka toimia, kun elämä pyörii pienissä asioissa ja pienissä, välittömissä huolenaiheissa, joihin "tarvitsee" välittömän ratkaisun/tyydytyksen? Olen esimerkiksi pettymyksekseni huomannut, että mua risoo tämänhetkinen akuutti rahapulani. Olen törmännyt seuraaviin oireisiin:

1) Viikonloppuna, vanhempieni luona ruokaillessani AHMIN salaattia. Lisäksi olen jättänyt yhden juureskeiton jämän syömättä, koska se ällöttää mua. Okei, annan ton anteeksi, mulla on sentään ollut öklötystä aiheuttava mahatauti.

2) Mua on alkanut hävettää, kun mulla ei ole vara tehdä mitään. Mua ärsyttää oma selittely rahanpuutteesta. Mua inhottaa sössöttää jotain epämääräistä kutsuihin, jotka koskevat vaikka viinilasillista tai paria vanhojen tuttujen kesken (tänä iltana olis sellainen meno ollut). Mutta mua inhottais myös olla kuivin suin ja selittää, etten haluaiskaan (vale!), ja mua inhottais myös ottaa vastaan tarjottua, koska en ole oikea köyhä, vain väliaikaisköyhä.

Tämän pahempia oireita ei onneksi ole vielä ilmennyt, mutta toisaalta varattomuuteni ei ole vielä ankaroitunut.

Omistamisen halu sen sijaan muuttuu pienemmäksi omistamisen tarpeeksi. Kekseliäisyys lisääntyy. Mummolassa "dyykkasin" vanhoista leluistani kotiin nukkekotiin sohvan ja Sylvanian Family -kalusteet. Tässäpä koti, jota ei ole romulla ja rappiolla (vielä) pilattu!

Niin, pieniä koti-ilmiöitä ja suuria ajatuksia. Niitä tässä tarvittaisiin.


Pupu sohvalla.


Dinosaurukset bailaavat.


Seepra on ihan yksin...


Autot on tallissa.


Kaiken kaikkiaan meno on kohdillaan. 


Olen ajatuksen tasolla eri ompeluporukoiden kankaattomalla kuukaudella (hah! ei tosiaan tuota vaikeuksia) sekä ufotempauksessa eli keskeneräisten loppuunsaattamisessa. Sen todisteena aamuinen kova nuorestamiehestä, joka istuu puettavana uusissa haalareissaan (aloitettu vuosi sitten, velour Michas Stoffeckestä) sekä puserossaan (jämä siskon mekosta, trikoo Selialta).



 

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Aika melli mekko ja kahdeksan asiaa

Kohtapuoliin on puolivuosittaisen kirpputorin aika, ja sopivasti olen huomannut samaan aikaan tyttären hihojen olevan aivan liian lyhyitä. Apua! Se kasvaa!

Lempiväri on nykyään punainen, joten olen ompelemassa hieman isojen tyttöjen vaatteita tätä toivetta kunnioittaen.

Tein sopivan mittaiset leggarit Metsolasta ostetusta ohuesta trikoosta.  


Niiden kaveriksi on aiemmin ommeltu heppamekko, mutta nyt myös tämä Ottobren Mimiella-kaavalla tehty mekko, jossa on minun makuuni erittäin suloista kangasta. Ostin sitä pikkuruisen palan suunnittelija Leena Rengolta. Kankaasta on tehty keskosvaatteita Melli EcoDesign-yritykselle.


Yrityksen poseerata olivat tuomittuja epäonnistumaan. Mekko on melko leveää mallia ja ollessaan liikkumatta sen eläväisyys ja tyttömäisyys ei hahmotu. Olen kuitenkin tehnyt samalla kaavalla monta mekkoa ja pidän kaavaa hyvänä. Alaosan trikoo Löytö-Palasta.


Meilläpä onkin ollut noromaisen mukavat meiningit. Ei siis ole mitään mieltä ylentäviä kuulumisia mielessä.

Tekaisenpa siis alta pois Lapsenkengissä-blogista saamani haasteen:

Säännöt:

1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi



1. Kiitos Lartsa! Laitetaan taas sinne suuntaan, kunhan tulee jotain kivaa, mikä sulla ei ole käynyt.
2. Jaan tämän seuraaville, ja mitään paineita ei tartte ottaa: Ihminen välissä, Täti-ihminen, MiniCaMini, Mun Tekemä, Ompelusoppi Nappi&Neula, pikkuviuhtinen, PikkuRilli, Kiertäviä kankaita.
3. Joo näin aina kai pitäis tehdä, mutta jää usein tekemättä...

4. Kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni

1) Olen pitkästä aikaa jälleen lukenut kaunokirjallisuutta. Eilen norohoureissani, tai siis jo hieman toipuessani, luin Little Been tarinan. Se jatkoi mielestäni kivasti Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen Nigerian historiaa. Näillä kahdella teoksella on siis eri kirjoittajat ja eri aikakaudet, mutta toki keskenään jaettua historiallista jatkumoa. Tarinat eri puolilta Afrikkaa ovat kiinnostaneet viime vuosina.

2) Kehollisuus kestokiinnostaa minua. Se, miten keho liittyy mieleen niin monin tavoin.

3) Multa puuttuu kunnon lenkkikaveri.

4) Olen jo alkanut miettiä pihajuttuja. Ensi kesäksi mietin pikkuista omenapuuta ja tarhaillakon kylvöä.

5) Olen hieman epäsovinnainen, mutta aika kunnollinen.

6) Ruukaan ajatella itse, silloin kun tulee ajateltua. Joidenkin mielestä se on ehkä rasittavaakin analyyttisyytta.

7) Mulla on selvästi välillä biologista vauvakuumetta, koska katselen kissojen kuvia netistä.

8) Olisin astetta tyytyväisempi, kun olisin astetta yhteiskunnallisempi, mutta siihen suuntaan ollaankin varmaan menossa.





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...