Lukaisinpa 7/11 Oliviasta Meri Nykäsen kirjoittaman kommentin "Kotoilu on kirosana" (s. 16), jossa Nykänen päätteli, että perheenäidit ehtivät kotoilla, koska eivät tee mitään muuta.
Kovasti oli Nykänen sitä mieltä, että kotoilu vie takaisin 1950-luvulle kohti epätasa-arvoa. No, voihan se olla että Nykänen itse käyttää vapaa-aikansa kikkelinkasvatuskurssilla tai säntäilemällä supermarketissa eineshyllyjen äärellä uraäitikompleksia potien, mutta ihan en kirjoitusta silti ymmärrä.
Väittämä 1: Jokaisella lapsen saaneella naisella on jokin ajanjakso, jonka hän viettää kotona. Vähintään ensimmäiset puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen, mutta usein myös pidempään. Automaattisesti nainen ei siis kymmentä vuotta kotona vietä, minkä luulisi Nykäsen kirjoituksen perusteella olevan selviö.
Väittämä 2: Kun lapset ovat pieniä, elämä kääntyy kotiin, vaikka menevä olisikin. Tuolloin koti on usein prioriteetti tavalla tai toisella. Nukkumaanmenoajan jälkeen aina jonkun aikuisen on oltava kotona. Saakohan kikkelinkasvatuskursseja verkkoversiona?
Väittämä 3: "Pilkulliset lastenbodit, tuunatut keittiörätit, pastellinsävyiset synttärikakut" ovat harrastuksia, joita joku saattaisi epäillä eheyttäviksi ja virkistäviksi. On makuasia, ovatko ne jotenkin epätasa-arvoisempia kuin aquazumba.
Väittämä 4: On edelleen miehiä, jotka ottavat lapsiensa menetetyn lapsuuden takaisin pappaiällä -- tai harmittelevat lastensa nopeaa kasvua säntäillessään uratykkinä. Sanotaan tasa-arvosta mitä tahansa, on omaa viisautta keskittyä lapsiin ja kodin asioihin (kävi sitten töissä tai ei).
Nykäsen kirjoitus kuulostaa alentuvalta kädenojennukselta "sisarille"; herätkää kotipoteroistanne ja alkakaa toimia kuin....no, miehet! Se on kuitenkin ennemmin naisille tyypillisesti passiivisaggressiivinen kettuilu ja epäsolidaarisuudessaan lähinnä naisten asiaa latistava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tosi kiva, kun jaat aatoksesi!