perjantai 14. lokakuuta 2016

Viikonlopun ruokavinkki – padat porisemaan!

Hetken verran makustelin jotain click bait -tyyppistä otsaketta ilmanaikuiselle jorinalleni, mutta en sitten viitsinyt huijata ketään ihmispoloa. Olen saanut runsaasti (eli ainakin viideltä henkilöltä) palautetta blogini yskähtelevästä tahdista ja sitä seuranneesta Valtaisasta Mielipahasta, joten tulenkin tyylikkäästi eli paljastan seksikkään ruokareseptin. Ei enempää eikä vähempää. Woah!

Hyvä ihminen, tässä on

Chiliin ja fetaan luottava pata

Olennaista on, että on pata ja sellaista chilikastiketta, mitä ne on, kai niitä on monenlaisia mutta mulla on semmoinen pieni purkki. No kuiteski. Toinen maaginen ainesosa on paketillinen fetaa. Ja sitten ois vielä hyvä olla puoli litraa vettä, johon voisi heittää kasvisliemikuution mukaan.

Sitten pääsemme soveltamisosioon.

Olen toiminut näin: ensin sipuli tai pari kuullottumaan pannuun öljyn kanssa, sekaan 4 rkl sitä chilitöhnää. Tämä on mennyt viisivuotiaallekin pienen nurinan kera. Eli kun tarkemmin ajattelee, ehkä voi laittaa vähemmänkin ja lisätä sitten loppuvaiheessa hieman itselleen eri satsiin, jos siin on sellaista väkeä saman padan ääressä, joka saattaa valittaa tulisuudesta. Mutta viis vee kuitenkin söi, joten ehkä tämä on hyvä mittari. Yhdeksänvuotiaan mielestä oli jo yksioikoisesti hyvää, joten tässä on tämä tulisuusskaala tullut nyt perinpohjaisesti avattua.

No mikäänhän suolukka ei valkosipulista pahene. Laita jokunen kynsi.

Lurauta puoli litraa kasvislientä messiin. Eli suomeksi kuutio ja vettä. Voi laittaa myös vähän suolaa ja mustapippuria. Ei tarvi hullutella tämän enempää. No jos on yrtti-ihmisiä niin mikä jottei. Minä oon kasvimaan persiljoja heivannut lopuksi mukaan. Ei ole ollut huono.

Seuraavaksi olen ladannut muun muassa:

-perunoita
-porkkanoita
-palsternakkaa
-kurpitsaa
-tölkkimaissia


sekä proteiiniosioksi

-papuja (isoja) ja/tai
-linssejä
-pakasteherneitä

No sitten poristellaan. Laita mitä vain kasviksia nyt huvittaakaan laittaa, ja huomioi jokin proteiinilähde, niin siinä on hyvä pata kasassa.

Kun on kypsää, lisätään vielä – tässä tulee taikuusosuus – paketillinen vetaa rouvisti käsin murusteltuna. Ja eikun syömään!

Tämän ruoan ehdottomiin hyviin puoliin kuuluu sovellettavuus eli ei voi mennä pieleen, jos löytyy chilitahnaa, fetapaketti ja mielellään myös se kasvisliemikuutio. Ei tarvi olla maustamisen fakiiri.

Ja toiseksi, ruokaan saa kätkettyä huomattavat määrät niin nahistuneita kuin myös sesonkiin kuuluvia kasviksia, ja yleisvaikutelma on talvisen patainen, lämmittävä, täyttävä, terveellinen mutta myös herkullinen.

Kokeile ja hämmästy!


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Kolmen sääntö

Oli tosi kiva viikonloppu. Kävin sienessä (elämäni ensimmäistä kertaa poimin leppärouskuja ja heti yli puoli ämpärillistä, herkullinen sieni!) ja ompelin. Olen nyt kokeillut ompelua ompelukerhotyyppisesti eli yksi kiva poika käy mun luona ompelemassa. Tuntuu, että sillä tavalla saa vähennettyä paineita vaikka jonkin vähän tylsemmän ompelemisesta, ja samalla saa olla sosiaalinen mun suosikkitavalla eli parina. Rakastan keskusteluja, mutta en viihdy isoissa porukoissa. Kahden kesken on huippua, vaikka neljän ryhmäkin vielä menettelee.

Mutta kertaanpa aktiivisista ompeluvuosistani oppimani kolmen säännön, joka on mielestäni ensinnäkin erittäin motivoiva sääntö kelle hyvänsä ompelijalle, mutta ehkäpä sovellettavissa myös muihin harrasteluihin. Eli kannattaa ommella ja hankkia uusia ompelutarvikkeita kolmen säännöllä: joka kolmas kierrätysompelu tai rikkinäisen korjaus tai lahkeenlyhennys tai vastaava, joka kolmas vanhan keskeneräisen edistäminen, joka kolmas uusi. Mitenkähän tätä voisi soveltaa muuhun elämässä?

Nimittäin elämässä ei aina voi olla uuden hankkimista niin, että uudet kasautuvat hiljalleen vanhoiksi ja menettävät uutuudenviehätyksensä. Mutta itse ainakin olen tyytyväisempi harrastaja, kun saan välillä rakastua johonkin uuteen ideaan, ja kokemus tuo kriittistä arviointikykyä siihen, onko kyseessä tarpeellinen tai iloa tuottava juttu vai hetken huuma. Jatkossakin ihmiset tarvitsevat jonkin vaatteita, joten kolmasosa uutta on perusteltua. Mutta uusikin tuntuu paremmalta, kun saa korjattua vanhoja rikkinäisiä tai harrastettua upcyclingia. Suosittelenkin pienen kokoelman keräämistä anti-Konmari -henkisesti: kannattaa olla jonkinlainen collection hyvälaatuista materiaalia. Esimerkiksi minulla on typerät keinonahkaleggingsit, jotka ratkesivat kerran. Olen tehnyt sittemmin niistä mekkoon tehostekoristeen, ja nyt ne ovat pääsemässä taskuksi ompelukaverini aika kinkyyn t-paitaan. Sen sijaan jotain huonolaatuista rutaletta ei kannata säästää vaan kierrättää soveltuvalla tavalla. Ja sitten vanhan valmiiksi saattaminen tai ainakin edistäminen – on niitäkin ihmemiehiä ja -naisia, joilla ei ole keskeneräisten (ns. ufojen) lootaa, mutta en kuulu tähän yli-ihmisten lajiin. Mieli ei parane sillä, että läjä isonee. Eli kolmen tasapaino, siinä on tasapainoisen ompeluharrastuksen mainio peruskallio.

Tällä periaatteella viikonlopun ompelukset, jotka eivät herättäneet suuria tunteita mutta vähensivät läjiä.

Yöpuvut lapsille. Nuo ironiselle hispterille soveltuvat lainausmerkit ovat yli vuosi sitten hankkimastani Pehemiän yllätyspaketista, joten olikin aika saada kankaat käyttöön. Musta interlock joku ikivanha kankaanrepale.


Tässä vielä tyttärelle toinen pyjama. Paitakangas Pehemiältä, pöksykangas seitsentoistavuotista ostamastani mekosta leikattu.



Tässä vielä koululaisen oikeasti koululaiselle soveltuva paita, mutta en kyllä jaksanut käskyttää koulukkaan ylle. Laskeutuu eri tavalla päällä ollessa, mutta niin peruskamaa, että ei tätä erityisemmin mainostaa tartte. Tämä kangas on palalaarista vuosikausia sitten hankittu sinänsä laadukkaan oloinen impulssiostos. Tulee varmasti käyttöön ja sain tämänkin hetken huuman mieltäni painamasta. Mullapa ei muuten olekaan nykyisin kovin isoja kangasläjiä. Vapauden tunne!


keskiviikko 24. elokuuta 2016

Kolmen kuukauden kuulumiset

Voisin aloittaa itkemällä, miksi blogin kirjoittamisesta ei tule mitään, mutta se on niin tuttua ruikutusta ja lisäksi kiinnostuneet voivat lukea aiemmat kirjoitukseni maailmantuskastani ja kuorruttaa ne työhön uppoutumisella sekä erinäisellä kesähäröilyllä. Mietin jo, pitäisikö lyödä naula arkkuun tähän blogiin, mutta en taida raskia. Eli kompensoin jättikuulumisilla! Karsin meri- ja venehenkiset kuvat pois, ja ompelusta kirjoittelen myöhemmin.

Aloitetaan tällä otuksella. Nämä ovat pantterikiipijöitä ja näitä on kaksi. Varsinkin jälkikasvu on rakastunut näihin tyyppeihin.



Kuten aiempinakin keväinä, tänäkin keväänä humalluin tulppaaneista. Niistä ei tullut hirveästi kuvia mutta jokunen sentään. Kuka kieltää postaamasta niitä nyt.


Kävin kesän alusta sukujuurilla. Tässä isoenon mailla.


Tällaisiakin tulppaaneja tuli. Todella näyttäviä.



Akvaariossa kasvatin myös hieman kultapyrstösateenkaarikalojen parvea. Ovat nyt kyllä paljon isompia kuin tässä kuvassa.


Tässä Angelique-tulppaaneja.


Nämä sain tuliaisena kaverilta. Aika upea väritys.


Pitkin kesää poimin kesäkukkia sisälle maljakkoon.


Ja noin muuten kuntoutin koipea kuntosalilla. Tästä syystä on tullut vähän vaateongelmia, mutta niistä toisella kertaa.


Keijupuutarha oli aika ihana idea, suosittelen lämpimästi.


Ja kasvimaapalstaa olen myös pitänyt.


Parvekkeelle kasvatin siemenistä kaikenlaista.



Nämä sipulista.





Kasvimaasymmetriaa.


Mesimarja-villivadelma-ahomansikka -sekoitusta talven pimeyteen. Eli tämän lisäksi paljon muutakin marjanpoimintaa.


Ja papujen poimintaa.


Ja vadelmien poimintaa...


Ja sienten poimintaa...


maanantai 16. toukokuuta 2016

Keijun minipuutarha

Järkensä menettänyt tässä moi. Tulin googlailleeksi "ihan muuten vaan" minipuutarhoja keijuille, ja niinhän siinä kävi, että piti lähteä toteuttamaan! Ja olipa niin koukuttavaa puuhaa, että tekisi mieli tehdä parvekkeelle toinen, ja mikäpä mua estäisi, ellen hyydy sitä ennen...


Mulla ei ole mitään rajaa siinä, minkä verran saan käyttää rahaa kasveihin, jos vaan rahaa on. Sen sijaan en muuten halua käyttää rahaa minkään uuden ostamiseen. Niinpä kaivelin hieman kätköjä saadakseni keijumaisia koristeita, kun varsinaista keijua mulla ei ole.

Esimerkiksi tämän posliiniesineen olen saanut joskus mummolta ja se on ollut kaapin perukoilla.

Huomautus tuosta taustalla näkyvästä terassista! Puolisoni on dyykannut sen satamasta ja materiaali on vanhaa laituria. Jos saadaan tuunattua terassi vähemmän epämääräisen näköiseksi niin siitä joskus myöhemmin. Minä kyllä sinänsä tykkään tuosta kuluneesta ulkoasusta, mutta kun en asu missään romuromanttisessa villassa...


Kuopuksen kanssa on meneillään neuvottelut, voiko sammakko asua keijun puutarhassa.

Vesiaiheen tein muovisesta juurespaketista.


Tyttären huoneesta ametisti kimmeltämään istutusten sekaan.


Kasvillisuudeksi valitsin muutaman kivikkokasvin, yhden pienen tuijan, kaunokaisen ja muratin. Lisäksi puikkasin muutama sipulikasvin mukulaa sekaan. Saas nähdä! Reunoille painelin sammalta, jota onkin runsaasti viimekesäisten megasateiden jälkeen.

Kasvimaakausi alkaa lähestyä, joten yritän laiskansutkisti puuhailla kotipihaa kuntoon. Laittamatta ovat erityisesti parveke sekä takapihan terassi öljyämisineen. Etupihan terassikin on tosiaan vaiheessa.

Himottaisi todella saada jonnekin vadelmaa kasvamaan. Tämä on rivitalopiha, mutta olen jo mahduttanut tänne kaksi mustaherukkaa (yksi puumainen, yksi perinteinen pensas), kaksi karviaista sekä yhden punaviinimarjapensaan, joka alkoi kasvaa itsekseen. Lisäksi toinen itsekseen alulle lähtenyt herukan taimi, luultavasti punaherukka, on tuloillaan. Lisäksi pihassa kasvaa pikkuinen perheomenapuu, mutta saa nähdä, rupeaako se koskaan tekemään hedelmiä. Jos on ideoita muista makoisista marjoista pienelle pihalle, otan kyllä kiitollisena ideat vastaan. Tyrnin poimin aivan mielelläni luonnosta eikä se olekaan samanlainen naposteltava kuin vaikkapa makeaksi kypsynyt karviainen. Olen yrittänyt googlailla perhevadelman ominaisuuksia, mutta en oikein löydä mitään. Kasvuvyöhykekään ei oikein natsaa.

Nooh, tällä kertaa tällaista. Olen ollut hieman apeana, kun en ole ollut kovin puuhakkaana, ja puuhakkaanahan olen yleensä tyytyväisimmilläni. Mutta ei tällaisia asioita saa pakottaa. Joskus on tarpeellista olla touhottamatta niin paljon ja yrittää kuulostella, mikä mättää. 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Ehtoisan paluu

Hän palaa, vaikka kukaan ei olekaan huomannut, että hän on ollut poissa.

En ole saanut puuhailtua oikein mitään. Syitä ovat esimerkiksi:

1) Maailmantuska, ks. edellinen kirjoitukseni.
2) Väsymys.
3) Laiskuus.
4) Polvi (joka on päivä päivältä käyttökelpoisempi).
5) Pohdiskelu touhuamisen sijaan.

Olen hieman ottanut etäisyyttä sisäiseen puuhastelijaani, mutta haluaisin antaa sille taas lisää ääntä. Aloittelen kevyesti kertomalla, mitkä ovat puuhastelijapuoleni top 5 -kuulumiset.

1) Pihassa on linnunpönttö ja tekisi mieli toistakin jonnekin lähialueen puuhun (ja kyllä, pönttö on rekisteröity sivustolla Miljoona linnunpönttöä).
2) Enkelinsiipeni (eräänlainen begonia) kukkii, samoin pitkäaikainen rakkauteni isoposliinikukka Karjalan evakko.
3) Jos vain jaksaisin, mulla olis ihana ompeluohjekirja. Ja sitä paitsi Mekkotehdas tekee kirjan kouluikäisille, jes! Se ilmestyy kesällä.
4) En ole halunnut ostella mitään. Paitsi siemeniä.
5) Sipulikukka-aika on käsillä.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Elämme vääristynein arvoin – mutta toivoa on

Mitäpä sitä on ollut mielessä, no maailmantuskaahan sitä on ollut mielessä. Oikein sellainen syväruopaisu ja ankara pohdinta, että mitäs tässä kannattais tehdä.

En nyt kirjoita mitään erityistä syistä, miksi maailman tuhoutuminen on mielessä juuri nyt. Luultavasti jo nuo kaksi sanaa saavat keskimäärin ihmisellä karvat nousemaan pystyyn. Ehkä sitten tekee mieli vaihtaa blogia, tai ostaa jotain, tai läpsäyttää kukkahattua.

Se onkin yksi ongelma: on vaikeaa olla rohkeasti viestinviejänä. Ajatellaan vaikkapa poliitikkoa. Kuinka epämiellyttäviä päätöksiä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi vaaditaankaan. Varsinkin, kun tuo epämääräinen uhka on kuin pukama pyllynreiässä, alituinen epämukavuus mutta muita isoja, konkreettisia ja helpommin tartuttavia ongelmia on pitkä jono.

Olen miettinyt, että kaikkea pitäisi ajatella toivon kautta. Joka kerta, kun luen jonkun tekevän jotain tai ajattelevan toisin, mussa herää toivo ja tulen iloiseksi. Siinä on mahdollisuuden paikka: tehdä toivon levittämisestä kilpailu, uusi arvomaailma. Samalla tapaa voisin itse levittää tuota toivoa. Ei vain jakamalla vaan itse tekemällä, lobbaamalla ja kansalaisvaikuttamalla. Olen vain ollut aina arka ottamaan kantaa siihen, miten muiden pitäisi elää. Siitä tulee kieltämättä helposti sellainen ärsyttävä paremmin tietämisen vaikutelma. Mutta sitten taas toisaalta olisi tärkeää kuulla muiden ajatuksia ja mielipiteitä, etteivät omat ajatukset kärjisty siihen, että kyllä haluan minäkin syödä pihviä kun naapurikin syö, tai kyllä haluan kulkea autolla kun naapurikin kulkee, tai kyllä haluan Kanarialle kun naapurikin kävi. Eivät lehahtele kaikki Kanarialle eivätkä kulje autolla. Itse asiassa, moni ystäväpiirini vannoutunut lihansyöjä on tunnustanut ryhtyneensä kasvissyöjäksi ja nauttii vain toisinaan hyvästä liha-ateriasta. Eikä moni matkustele vaan käy sen sijaan konserteissa ja teattereissa. Eivätkä kaikki kaipaa neliöitä, ja neliöihinsä aina vain uusia tavaroita. Että semmoista!

Miksi toivon kautta? Koska kielteisyys ei paljoa auta. Kyllähän lipsahtaa mieliala synkän puolelle, kun näkee jonkun aivan huvikseen matkustelevan tiheään tahtiin viikonloppumatkoja. Ei mitään toteutuvia unelmia vaan elämysreissuja pois loskapaskasta. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, shoppailua, taas jaksaa arkea. Ajattelen myrkyllisesti, että ketä siinä arjessa pitääkään jaksaa, kun ote elämään on niin itsekeskeinen. Onko peilikuva todella tuon järjettömän matkustamisen arvoinen. (Olen myös kateellinen, koska haluaisin matkustaa enemmän, mutta joka kerta käydessäni lentokoneella työmatkalla, mua oksettaa ja ajattelen maailmanloppua ja kaiken kuolemaa.)

On tullut katsottua tosi-tv:täkin. Kyllä kasvaa genitaali otsaan, kun kumisen näköiseksi laittautuneet ihmislöiset selittävät tosissaan, kuinka elämä on tässä ja nyt ja mä teen mitä mä haluun. Kuvittelen, kuinka näiden tolvanaparkojen aivot kumisevat tyhjyyttään ja seuraava ulkonäönmuokkausprojekti siintää mielessä. Vaikka yksinkertaistamistahan tämä on, rankkaa sellaista. En vain saa siitä paremmuuden tunnetta. Kammottaa ajatella, että jengi todella voisi ajatella niin, kuvitella ansaitsevansa rajattomasti kaikkea.

Vaikka näen todella toivoa antavia muutoksia ja myönteisiä signaaleja tulee sieltä ja täältä, arvotyhjiö on pöyristyttävä. Ihmisyys mitataan joillakin ulkoisilla asioilla: esineillä, tapahtumilla ja paikanvaihdoksilla. Kuvaa painottava media ei pysty tavoittamaan sisäisiä maailmoja, eikä subliimi, sanojen tavoittumattomiin jäävä ylevä kokemus aina taitu sanoiksi. Muutosta tavoittelevat aktivistit leimautuvat herkästi kiihkomielisiksi pelleiksi, mutta on helt okej puolustaa jokaikistä yksilönoikeuttaan. Oikeuteen pitäisi kuulua vastuu ajatella, päätellen ainakin siitä, kuinka idioottimaisia kommentteja sitä joutuukaan nykypäivänä pystypäin esitettyinä sietämään. Tyhmyys ei kai enää ole hävettävää.

Jos ottaa lähtökohdaksi vaikkapa sen, että lähtökohtaisesti ihmiskunnalla on kolmisenkymmentä vuotta jäljellä, voi ajatella joitakin asioita toisin. Kuten vaikkapa eläkesäästämisestä. Mihin tarvitsen eläkettä, jos en ole enää olemassa? Ajattelin, olisiko järkeä kohdentaa säännöllisesti pieni summa rahaa uusiutuviin energiamuotoihin. Selvitän asiaa. Olen ajatellut edistää ajatusleikkiä kaiken kulutuksen puolittamisesta ja miettiä, mitä kaikkea voisin todella tarvita puolet vähemmän, ja missä kaikessa vaikutuspiirini voisi olla puolet enemmän. Jokainen keksimäni idea lisää toivoa ja vähentää toivottomuutta. Asenneilmapiirimuutokset voivat valua politiikkaan ja sieltä kansainväliseen politiikkaan.

Uskon, että ihminen haluaa tehdä hyvää. Ehkä hyvän tekeminen voisi onnistua toivon kokemuksen kautta.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vaihteeksi vailla päätä ja häntää

Kaivelin tänään trulleille virpomiskamppeita eikä ollut ongelmaa löytää kaikenlaista värikästä kampetta noidille. Tulin hieman silmäilleeksi, mitä kaikkea mulla on vieläkin tallessa, 15-vuotiaan äitini neulomaa pitkää punaista villatakkia ja kirpputorilta parikymmentä vuotta sitten löydettyä islantilaisneuletta.

Selkeästi konmari-henkeen mun pitäisi vapautua kamasta ja raivata itselleni parempi tulevaisuus. Tai jotain. Valaistuneet voinevat kertoa kokemuksensa. Todettakoon jo moneen kertaan todettu: olen hamsteri.

Kävin eilen kangaskaupassa, koska oon aivan mykistynyt Yoshiko Tsukiorin mekkomalleista. Enimmäkseen silmäilin ja olin oikeastaan tyytyväinen, kun en löytänyt mitään. Tarkoituksena olikin vain käydä tuulettumassa (ja ostaa vanua, mutta unohdin). Jäin kuitenkin miettimään palalaareja. Oonko hyvis vai pahis, jos löydän jotain palalaareista? Ovatko ne vaatetehtaiden jämäkamaa, josta otetaan loput käyttöön? Ostin yhden 12 euron palan Yoshiko Tsukiori -himossani. Mekkojen kohdalla mun prosessori sumenee ja unohdan, montako mulla on. Voihan huokaus.

Vastapainona olen lakannut hommaamasta lastenvaatekankaita, elleivät lapset erikseen tarvitse tai toivo jotain tiettyä, niin kuin nyt vaikka sitä taannoin toivottua merinovillatuubihuivia, jonka viimein sain aikaiseksi. Sain tänään ommeltua pari paitaa loppuun. Olin ostanut kankaat kesälomareissulta Rovaniemen Ottobreltä.

Tämä eka on Noshia. Vaikuttaa laadukkaalta.


Tokaa en muista mutta tosi laadukkaan tuntuista digiprinttiä. Malli ei kauheasti ehtinyt poseerata, kun hänellä oli kiire pelaamaan jäkistä.


Ompelin valmiiksi myös yhden A-linjaisen t-paidan tyttärelle. Samasta kankaasta olen aiemmin tehnyt tunikan lähisukulaiselle. Pala on peräisin Pehemiän "possupussista". Säästöpusseja en aio enää ostaa, koska lapsekkaita kuoseja menee varmuudella enää yövaatteisiin. Paljon ompeleville ja ei niin krantuille tyypeille yllätyspussit ovat mun mielestä edelleen ihan hyvä materiaalinhankintatapa.

Aikuisten ylläreitä en halua.

Ja voih, tuossa kuvassa on auki toinen niistä mun kirjastosta lainaamistani Yoshiko Tsukiori -kirjoista, joita kuolailen.


Juttelinpa myös puhelimessa tänään pidemmästi, nuoruudenystävän kanssa. Hän suhtautui kriittisesti omaan somepresenssiinsä. Kerroin someväylät, joissa olen jollakin tapaa läsnä, myös perustelut, miksi ja miten.

Kerroin sitten, että mulla on ollut blogikin jo viisi vuotta. Että tuuttaan sinne kaikenlaista käsitöistä kukkiin ja silleen. Kaveri oli ihan että hohhoi, ketä kiinnostaa, nauroi koko ajatukselle.

Oon käyttänyt tässä jokusen minuutin siihen, että selostelen eri kankaita ja niiden käyttökohteita. Olo on jotenkin rentoutuneempi ja kokonaisempi kuin ilman. Ei tullut samanlainen olo, kun luin kaffea ryystäessä Timestä raiskauksista sodankäynnin muotona. Eikä sillä, että ompelu kumoaisi mainitun aiheen tärkeyden. Mutta kyllä tämä on minulle sitä laadukkainta somepresenssiä. Ilman mitään pointtia harhailen vailla päätä häntää. Yhtään en häpeä älyä. Että repikääpä siitä.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Lasilöytöjä

Blogini viisivuotissynttärit menivät ohi vähän huomaamatta. Kaikenlainen puuhastelu jäi vähän telakalle, kun mielialaa voisi kuvailla v-alkuisella verbillä. Voi olla että omalla jaksamattomuudella ja yksitoikkoisuudella on tekemistä asian kanssa, mitään isompia ei ole sinänsä sattunut. Koska mielipaha ja alakulo eivät oikein istu sosiaaliseen mediaan, jätetään ne sikseen ja revitään irti siitä, mistä saadaan. Pohdin hieman myöhemmin, miten viisivuotiasta juhlisi.

Kävin viikonloppuna kirpputorilla lunastamassa joululahjani eli vapaan lahjakortin lasiostokseen kirpputorilta. Sain lahjan puolisoltani, joka tietää mun pitävän vanhasta lasitavarasta muttei osaa itse valkata sellaista mulle. Näin käytin lahjakortin.

Tätä Nanny Stillin Tiimalasia olin ihaillut jo jonkin aikaa, nyt hankaluutena on tosin sopiva sijainti, kun ikkunarempan yhteydessä revittiin ikkunalaudat huitsin kuikkaan.


Edullisempi hankinta oli tämä Oiva Toikan Fauna-lasi, jota itse suunnittelin käyttäväni yksittäisten kukkasten maljakkona. Aionkin kokeilla ensimmäiseksi tulppaaneja – tekisi mieli siirtyä narsissiaikaan, mutta minä ja narsissit olemme tehneet sopimuksen, etten hanki narsisseja sisälle, koska ne eivät pidä siitä. Ulkona ne kukkivat viikkotolkulla ihanasti. Kunhan joku auttaa mut kauppaan, aion kyllä piristää itseäni kukilla.


Täällä ei nyt tän kummempaa, mutta halusin huikata pienet kuulumiset. V-käyrä vähän kohollaan mutta mitä siitä, huomaan kyllä että tänään paistaa ihanasti aurinkokin ja kyllä sitä voi ihailla täältä sisätiloistakin, vaikkei askel vielä kovin pitkälle kanna.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Tuubihuivien taikaa

En tiedä kovin paljon parempia konsteja samalla hävittää ylimääräisiä kangassoiroja ja toisaalta saada aikaiseksi jotain hyödyllistä ja tarpeellista kuin tuubihuivien ompelu. Perheen miespuoliset saivat varastoihinsa tuubihuiveja jo syksyllä, mutta tytär halusi myös tuubihuiveja. En saanut aikaiseksi tilailla merinovillaa, joka lienee the tuubihuivikangas, kun ei kutise mutta lämmittää. No, tämän villan tilasin lopulta Majapuulta ja on tämäkin saaga selätetty.

Toivon, että kankaan puolesta menee vielä seuraavinakin vuosina, kun ei ole kovin lapsellinen kuosi eikä tuo sydänkään ole niin selkeä.


Tässä vielä Neenuskan rusetticollegesta somistehuivi eli jämäpalan käyttöä. Kyllä tätäkin voi asetella sitten hieman lämpimämmällä kaulalle, jos palelee, mutta jousto on eri luokkaa kuin merinovillassa ja tätä riitti vain yksinkertaiseen siinä missä merinovillainen on kaksinkertainen.


Tässäpä kuumat kuulumiset sairastuvalta tällä kertaa. Kävely on so last season. Eilen oli treenaamisessa kova jalkapäivä eli 8 min tuntumaa kuntopyörällä, se riittikin muutaman päivän liikkumistarpeiksi. Pötköllään tässä nyt siis vähän lepuutellaan, hilirimpsis heijaa!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kietaisumekko ja kiristyksestä

Olen ommellut sen verran kauan, että joka hullutukseen en enää lähde mukaan. Aina joskus jokin herättää uteliaisuutta, ja näin kävi Ideoi-blogin kietaisumekolle. Kannattaa tsekata ohje, koska mekon teosta selviää ilman kaavaa mittanauhan avulla ja kangastakin menee vain 1,1 metriä, joten pihimpikin raskii testata. Ei nyt ihan zero waste -meiningillä, mutta hyvin käytetty 1,1 metriä kuitenkin.

Tää eka jäi nyt vähän epätarkaksi, mutta oli ainoa neuletakkikuva. Tässä nyt etäisesti osviittaa siitä, kuinka käytän vaatetta töissä (tai siis nyt en oo töissä, mutta olihan mulla viikon kohokohta eli fysioterapiareissu...) ihan vain osoituksena siitä, ettei malli ole rajoittunut kesäkäyttöön.


Tässä nyt hieman parempi mallia ilmentävä kuva, joskaan kankaan elävyys ei tule esiin. Laiskuudesta kärsii koko blogi mutta whaeva. Huomauttaisin taas tyylikkäästä pyyheturbaanista.

Niin joo, kangas. Se on aivan ihanan ja laadukkaan tuntuista trikoota Majapuulta. Oliivinvihreä, jossa on vaaleanvihreitä pilkkuja. Tykkään.


Mutta halusinpa vaihteeksi jorista jotain muutakin, joten tässä sitä tulee. Nimittäin kodin täydellisyyden tavoittelusta. Olen joutanut lueskelemaan blogeja ja muita nettilähteitä tässä pötkötellessäni. Useammassa on tullut toteamus siitä, kuinka on yrittänyt vaikka kuinka pitää kodin kunnossa, mutta itse koti on ollut rikki.

Olisi varmaan liioiteltua väittää, että kiillotetussa, ulkokultaiseen keskittyvässä kodissa olisi ne tärkeimmät perusasiat pielessä, mutta huomaan kyllä, kuinka tätä sairaslomailua vain pahentaa kaikin tavoin se, etten pysty enkä jaksa pitää paikkoja kunnossa. Sinänsä typerää – miksi se olisi niin olennaista ja tärkeää? Mutta olisi paljon ihanampaa, jos täällä olisi siistiä ja maljakossa kukkia.

Yritin kyllä eilen emansipoitua: kävelin lähikauppaan. Lopputuloksena on nyt vastaavanlaisten reissujen kielto ja kallistuminen siihen, että saikku taitaa jatkua. On vähän mieli mustana. Mustana sillä tavalla, ettei jaksa oikein tehdä mukavaakaan. Mutta pitää ottaa päivä kerrallaan niin kuin AA-kerholainen, äiti sanoi.

Tekeepä ihan mielettömän hyvää aina kun joku ihana ihminen jotenkin on yhteydessä tai jeesii. Sillä apuahan ei sovi kysyä, ei missään nimessä, ei tartte auttaa. Mutta silti aina välillä joku auttaa, piristämällä tai jotenkin konkreettisesti. Siitä tulee ihan sairaan hyvä mieli.

No, olipa tämmöinen dear diary -tyyppinen entry, ja voisihan sitä tiivistää, että mitä väliä, repsottavatko paikat jos perusasiat ovat kunnossa. Kyllä sanon silti, että olisi helvetin paljon kivempaa jos ulkoisiin puitteisiin liittyvät asiat vaan jotenkin hoituisivat, vaikka ongelma on vain jalassa. Mutta en lähde ahnehtimaan. Lupaan, etten lähde Siwaan (ei ole tässä tapauksessa prkl yllättävän lähellä), mutta en lupaa olla hyvällä tuulella. No, huomenna on uusi päivä jne.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...